Hui, pelottavaa(ko)

Kirjailijaillasta ja pojasta, joka syö kello kahdeksan vielä sen verran, että kun istuimme Mäkkärin nurkkapöydässä, niin poika huomasi, että kaikki kirjailijaillan kirjailijat menivät ikkunan takaa ohi osana suurempaa porukkaa. Oletan, että järjestäjät veivät heidät kiitokseksi syömään. Ajattelin, että hähhää, juuri pohditte sitä, mistä löytää hahmoja ja keskustelun pätkiä hahmojen suuhun kirjaan asti kirjoitettaviksi, mutta menittepä juuri ohi loistavan tarinan ja kiinnostavan hahmon, pojan, joka syö kello kahdeksan.

Kirjailijailta oli Gummeruksen järjestämä ja osallistujat saivat valita yhden uutuuskirjan mukaansa. Runoilijoita oli tosiaan kaksi ja en voi sietää runoja, joten EI. Äitini osti mulle kerran synttärilahjaksi Arno Kotron kirjan ja sain aivan järjettömän raivokohtauksen ja äiti sai todellakin viedä kirjan kotiinsa.
Muut kirjailijat kirjailijaillassa olivat siis Matias Riikonen ja Turkka Hautala. Matias Riikonen oli nuori, hento ja pitkätukkainen. Tiesin, että meidän tiimi ottaa mukaansa Matias Riikosen ja Turkka Hautalan kirjat, koska runot on no-no, ja Matias Riikonen tuntuikin kiinnostavalta ja hänen itse lukemiensa lukunäytteiden perusteella vielä kiinnostavammalta. Toisaalta heräsi kysymys, että mitä nuorelle kauniille pojalle on tapahtunut, kun hän kirjoittaa niin vihaista ja melkoisen ronskia tekstiä. Hauskinta tapahtumassa oli edessämme istunut seurue, vanhempi nainen, hänen tyttärensä ja tyttären mies. He paheksuivat Riikosen tekstiä, ja nyrpistelivät neniään kun tekstistä tuli ruma sana. Vanhempi nainen teki ilmeillään ja eleillään hyvin selväksi, ettei ainakaan Riikosen kirjaa tilaisuudesta kotiinsa kanna. Kun Turkka Hautala luki tekstinäytteensä, sekään ei vanhemmalle leidille kelvannut, sekin oli liian rankkaa. En kyllä todellakaan tajua miksi.
Tarkkailin tietoisesti, minkä kirjan vanhempi leidi ottaa ja runokirjahan hänen mukaansa sitten lähti.

Ihmettelin pojalleni myöhemmin sitä, miten jotkut voivat elää sellaista elämää, jota järkyttää kirjan sivulla oleva ruma sana. Onko sellaisten ihmisten elämä sarja onnellisia tapahtumia ja pelkkiä onnistumisia? Meidän elämässä kun sattuu ja tapahtuu ja kaikenlaista on tullut nähtyä. Kuollutta ihmistä en tosin ole koskaan nähnyt.
Miten kirja voi satuttaa, sehän on vain sanoja paperilla. Miten kirja voi olla liian pelottava luettavaksi, sehän on vain sanoja paperilla. Ei ne sanat pääse kirjan sivulta ulos lukijaa tappamaan. Kurkkua ne kyllä voivat kuristaa, jotkut kirjat kun on onnistuttu punomaan kovinkin tiheäksi tunteiden verkoksi.

Jos ihminen ei pysty lukemaan kirjan sivulta härskiä sanaa, jolla kuvataan genitaaleja, miten hän pystyy kävelemään samalla kadulla sellaisen ihmisen kanssa, jolla on jokin näkyvä vamma tai joka on vaikka alkoholisti.
Juu, tälläisiä asioita ihan oikeasti mietin.
Erään kirjablogin kommenteissa oli minut yllättänyt kommentti siitä, miten joku välttelee Turkka Hautalan kirjan "Paluu" lukemista, koska aihe on rankka. Olen molemmat Hautalani lukenut (uusin siis vielä luettavien loputtomassa jonossa) eikä ne minusta mitään rankkoja ole. Harmi, kohtasin herra kirjailijan maanantaina ja unohdin kysyä, pitääkö hän kirjojaan vakavina ja dramaattisina vai onko hän tavoitellut "pilke silmäkulmassa"-fiilistä. Vai onko kyse siitä, että sattumalta tunnen sen kaupungin, jonka ilmapiiriä ainakin Hautalan kaksi ensimmäistä kirjaa käsittelevät. Se kaupunki kun on juuri sitä, mitä Hautala kirjassaan kuvaa. Surullisen tunnistettavat paikat ja hahmot nousevat kirjan sivulta esiin.
Onko kyse siitä, että joku aivan toisaalla Suomessa asunut/asuva henkilö ei tiedä, että kirja on niiiiin huvittavan totta ja pitää siksi Hautalan kirjoja ahdistavina ja surullisina. Ja toisaalta, onko Hautalan kirjojen pikkukaupunki muka ainoa niin perhanan omituinen pikkukaupunki Suomessa. Sanoin Hautalalle, että mua häiritsi Salon ja Paluun lukemisessa se, että näin kirjan koko ajan kuvina. Pystyn piirtämään molempien kirjojen tapahtumat kartalle melko tarkasti. Hautalan Kansalliskirjaa en ole vielä lukenut, mutta toivon, että siinäkin on jotain tuttua.

No, olen tosiaan yhteen aikaan lukenut paljon kirjoja, joissa kuvataan ns. kamalia elämäntarinoita. Olen lukenut narkkareista, huorista, skitsofreenikoista ja vammaisista. Edelleen pidän kirjoista, jotka ei ole liian siloiteltuja. Viime kesänä ostin torimyyjältä kirjan, jonka nimi on Kutsumushuora. En ole sitä vielä lukenut, mutta kirjasta oli jo paljon iloa, kun vierailin Ikaalisten kirpparilla. Siellä kun sattui olemaan hiukan utelias myyjä, jonka oli pakko tutkia, minkä kirjan ostin. Myyjä tavasi: "Ko-ka-ii-ni-romaani, mun piti oikein katsoa mitä siinä lukee." Mua todellakin ärsytti myyjän uteliaisuus ja kerrankin keksin nasevan vastauksen välittömästi. Sanoin ilmeenkään värähtämättä: "Juu, mulla on kotona jo Kutsumushuora -romaani, laitan ton siihen viereen." Myyjä ei sen jälkeen sanonut enää yhtään mitään.

Niinpä niin, en ole mikään määrittelemään sitä, mitä kenenkin kuuluu lukea, mutta en vaan tajua, miten joku ei uskalla lukea tietyntyyppisiä kirjoja. Ne kun tosiaan on vaan kirjoja. Mulla on lainassa kirja, jota kaverini ei pystynyt lukemaan loppuun, ei myöskään hänen äitinsä. Oli kuulemma liian ahdistava. Mun täytyy tosiaan vielä kokeilla onnistuuko multakaan.

Tämän aiheesta toiseen pomppivan postauksen päätän sanomalla, että Riikoseni olen jo aloittanut eikä tähän asti ole täysin odotuksia vastannut. Kansalliskirjani taidan lukea sen jälkeen. Palaan asiaan.