-->

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Olispa kiva olla jonkun mielestä ihana

En näköjään ole käynyt täällä pitkään aikaan. Luettuna on Pulkkisen lisäksi vain kaksi kirjaa edellisen postauksen jälkeen, ne lisäsin nyt kirjalistaan. Marklund oli huono ja Kontula oli huono. Kontula piti lukea nopeasti alta pois kun kirppikseltä löytyi Kalle Lähde / Happotesti enkä tykkää jos on kaksi kirjaa yhtä aikaa kesken. En kuitenkaan alkanutkaan Lähdettä lukemaan ja tällä viikolla kirppikseltä löytyi Laura Save / Paljain jaloin - sitä luen nyt.

Muutaman sadan kilometrin päässä on sukulainen, jonka asioita pitäisi muun suvun mielestä hoitaa, mutta sukulaisen luonteen vuoksi tehtävä ei ole helppo. Ajattelen myös, että miksi mun pitäisi auttaa häntä kun hän ei auttanut mua kun kipeästi apua tarvitsin muutama vuosi sitten ja jos vaan joku olisi silloin auttanut, elämä olisi voinut saada toisen suunnan.
Pakko kai on silti mennä.

Muutama viikko sitten käytiin Tampereella yhdellä keikalla, matka on pitkä, mutta keikka oli ainutlaatuinen tilaisuus. Keikka oli hyvä ja paikka kiva, ei täällä vastaavaa baaria ole.
Harkitsen muuttoa Tampereelle, mutta tuskin saan mitään senkään suhteen aikaiseksi.

Itseäni olen viime aikoina viihdyttänyt roikkumalla nettikeskustelussa, jossa ruoditaan erästä bloggaajaa, joka antaa ymmärtää olevansa kovinkin itsevarma, etenkin vartalonsa suhteen. Samalla mietin miten itse suhtaudun vartalooni, jossa on näkyvät arvet naiseutta vaurioittaneista leikkauksista. Jos joku uusi ihminen joskus ne näkee, mitä niistä pitää kertoa.

Tällä viikolla on kuultu satuttavia sanoja ja tavattu kadulla vanha ystävä. Kohtaaminen sai muistelemaan parinkymmenen vuoden takaisia asioita ja sitä miten kaikki olisi voinut mennä toisin.
Näistä asioista käytiin toisen ystävän kanssa keskustelua tekstarien ja sähköpostien välityksellä. Tänään kirjoitin vanhoihin aikoihin liittyvää kirjettä ihmiselle jonka ohi minä taisin kävellä ja joka myös taisi kävellä mun ohitse.
Ei vaan osattu sanoa asioita niin, että toinen olisi ymmärtänyt.
Luultiin / oletettiin liikaa. Tiedettiin / uskottiin liian vähän.
Tai sitten minä oletin kaikki asiat väärin ja luin merkkejä täysin väärin. En tiedä.

Loppusyksystä löysin vanhasta vihkosta talteen kirjoitetun tekstiviestin, jonka sisällön ymmärsin vasta nyt, vuosia myöhemmin. Se on yksi syy siihen miksi vanhat asiat on akuutisti pinnalla. Elämä ei ole niistä ajoista edennyt, ehkä jopa mennyt takapakkia.
Perjantaina mietin yhtä tärkeää lausetta joka joskus kannatteli ja antoi toivoa. Tänään tarkistin montako vuotta tuon lauseen sanomisesta on aikaa - pian 8 vuotta. Tätä kirjoittaessa muistin yhden suunnilleen samaan aikaan liittyneen tapahtuman joka oli minulle valtavan suuri juttu ja myöhemmin paljastui, että lauseen sanonut henkilö oli jo seuraavana päivänä unohtanut mitä sanoi.

*Vaan olispa kiva olla jonkun mielestä ihana.*

*****

Kaverin isä kuoli muutama viikko sitten. Se oli täysin odotettavissa, mutta kun tieto kuolemasta tuli, odotin silti uutta viestiä jossa sanottaisiin ettei se ollutkaan totta.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Luettu: Anja Snellman / Äiti ja koira

Ilmoitin kaverille tekstarilla, että sain Parvekejumalat luettua ja ehkä seuraavaksi olisi jo Oneironin vuoro. Oneronin, josta äitini entinen työkaveri pari viikkoa sitten sanoi, että sai sen luettua, mutta ei ymmärrä nykykirjallisuutta - ei ymmärrä, mitä kirjailijat haluavat sanoa. Sama ongelma oli kuulemma Valtosen kanssa, sen äitini entinen työkaveri kuulemma vie lukemattomana takaisin kirjastoon kun ei ymmärtänyt kirjasta sen vertaa, että olisi alkua pidemmälle päässyt.

Mutta en sentään vielä Oneironiin tarttunut, vaan luin sitten kuitenkin lisää Snellmania.
Valkkasin Äiti ja koira -pokkarin, 270 s.
Nopeasti luettava ja ihan ok, hyvä välipala.
Surullisiakin kohtia oli.
Kirjan viimeinen lause oli hieno.

Kirja kertoo vanhan avioparin melko yllättävästä avioerosta miehen löydettyä nuoremman naisen.
Alkuasetelmassa mies on varma siitä, että ero oli hyvä valinta ja vaimo riutuu kun ei vielä löydä paikkaansa uudessa tilanteessa - etenkin kun avioeron kanssa samaan kohtaan osuu vetäytyminen työelämästä.

Kirja on kasvutarina, näin lyhyesti sanottuna.



Meerin tekisi mieli heittäytyä selälleen loskaan. Katsokaa: tässä on keski-ikäinen enkeli! Tai laittaa asuntoilmoitus lehteen: halutaan ostaa kaksio, mistä tahansa, kunhan on näköala hautausmaalle.

***

Hän on kiitollinen kun Meeri ei kysele, ja Meeri on kiitollinen kun Lintu ei kysele. Surun tasapaino, niin Meeri sen ajattelee.

***

Äidin täytyi silloin saada mennä, hänelle täytyi antaa vapaus tai hän olisi nääntynyt, Meeri-mummi selvitti Sampolle myöhemmin.





perjantai 23. syyskuuta 2016

Luin: Anja Snellman / Parvekejumalat

Tämä kirja tuli puheeksi, kun lapsonen oli saanut sen koulusta luettavaksi.
Lapsonen on ehkä huono termi tähän kohtaan, koska tämä ei ole mikään ihan kevyt kirja.
Lapsonen ei siis ole ihan pieni, mutta iästään huolimatta, nyt kun olen tämän itse lukenut, totean, etten halua lapsosen tällaista kirjaa lukevan.
Mutta kai äidinkielen opettaja oli tämän kirjavalinnan tarkalla harkinnalla tehnyt. Toivottavasti.

Innostuin kun lapsi sanoi, että saivat koulusta luettavaksi Anja Snellmania.
Kerroin lapselle kaiken, mitä itse Snellmanista tiedän ja kysyin, mitä opettaja oli kertonut.
Kuulemma ainakin sen, että Snellman on jo nuorena kirjoittanut hyviä kirjoja.

Parvekejumalat oli mulla hyllyssä, mutta kuului kategoriaan "mulla on se, mutta en ole lukenut".
Nyt olen.
Lapsi ei - vielä.

Laskin kirjahyllystä, että mulla on 19 Snellmania / Kaurasta, mutta lukenut olen vain kolme  - nyt siis neljä.

Sain kirjan tuossa puoli tuntia sitten loppuun ja olen melko järkyttynyt.
Aloin aavistella loppuratkaisua n. 60 sivua ennen loppua, mutta täysin oikein en aavistanut.
Kirjan loputtua piti palata vielä ensimmäiseen lukuun.

Ajattelin äsken, että tämän kirjan yksi teema on mustasukkaisuus, mutta ehkä oikeampi ilmaus on oikeudenmukaisuus / oikeutus. Kuvitelma siitä, että toimii oikein ja haluaa muidenkin toimivan samoilla säännöillä.

Turva, suojautuminen, tarve muokkautua osaksi jotain ryhmää ja sopeutua siihen niin, että voi olla koskematon ja turvassa.

Kirjassa risteää somalityttö Aniksen ja suomalaisen Allan tarina: Anis on tullut perheineen Suomeen sotaa pakoon ja haluaisi omaksua paikallista kulttuuria, tapoja ja vapautta ja Alla taas hakee turvaa ja suojaa uskonnosta ja kiinnostuu muslimien maailmasta.

Pari näytettä:

Joskus Anis ihmetteli lumikkityttöjä jotka olisivat voineet syödä ihan mitä vain, mutta jotka olivat päättäneet olla syömättä lähes kaikkea.

***

Vanilja oli ollut ihan liian vanha operaatioon, ja varmaan koko juttu oli ollut senkin vuoksi hankala. Mutta Vaniljan äiti, heimoonsa tullut, oli halunnut pitää päänsä.
    Varsinainen kielikuva, Anis oli sanonut siskolle ja kopauttanut nyrkillä otsaansa. Ei kylläkään ollut jatkanut Kaktuksenkukan kuiskimaa häpeällistä ajatusta ääneen: yksi pitää yläpäänsä ja toinen menettää alapäänsä.

***

Hän yrittää muistella missä päin oli se pieni talo jossa eräskin Alla yritti kerran olla osa satutettujen laumaa. Oliko se vasemmalla, mäellä, vai oikealla, tornitalojen puolella? Muisti ei halua edes hyräillä. Siellä valoisassa Marimekon verhoin ja pehmein pastellivärein sisustetussa huoneessa Alla istui turkoosilla sohvalla ja kuunteli kuka oli kokenut mitäkin kauheuksia, tai kuvitellut kokeneensa. Eivät kai ne kaikki voineet totta olla? Joskus Alla epäili omiakin muistikuviaan. Äiti ja isä olivat yhtä mieltä siitä, että siipirikkojen laumaan osallistuminen tekisi Allalle hyvää siinä vaiheessa.

***

Isän ilme oli aurinkoinen, lähes hellä, ja Anis katsoi isäänsä tarkkaan, halusi tallettaa ilmeen pahan päivän varalle.

***

Tytöistä oli tullut läpinäkyviä, olemattomia. Anis mietti mitä ne lumikkityttöjen lapset sitten olivat. Jos on läpinäkyvä potenssiin läpinäkyvä, muuttuuko lopulta hohtavaksi?



keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Uimassa, luontoretkellä, kirja ja mitä näitä nyt on

Eilen oltiin luontoretkellä. Olen joskus katsellut järven rannalla siintävää laituria ja samoin uimapaikan vasemmalla puolella nousevaa jyrkännettä ja miettinyt molemmista - miten tuonne pääsee?
Nyt tiedän.
Yksi ja sama patikointireitti antoi vastauksen molempiin kysymyksiin.
Ja sitten vielä uitiin.
Pohdittiin, että jos tänä "kesänä" aikoo edes kerran uida, se on tehtävä nyt.
Pian tulee taas jo uusi syksy ja uusi talvi.
Ja niin sitten uitiin, eikä se vesi ollutkaan kovin kylmää.

Metsässä kohtasin myös ensimmäistä kertaa elämässäni hirvikärpäsiä -hyi.

Mutta kirja, nyt se yksi vuosia kiinnostanut kirja on luettu.
Eli Heberleinin "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää".
Kirja, jonka nimessä olevan ajatuksen ymmärrän.
Kirja, jonka jo kerran aloitin, mutta jäi silloin kesken.
Kirja, joka vaatisi sivistystä paljon enemmän kuin minulla on, jotta kaiken siinä olevan voisi ymmärtää.
Kirja, joka täytyy vielä joskus lukea uudestaan.
Kirja, josta teen vielä oman postauksensa.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Luin: Joel Haahtela / Lumipäiväkirja

190 sivua.
Ja edelleen tuntui, että tämä on se sama tarina, kaikki Haahtelat on samanlaisia.

Tähän mennessä olen lukenut kolme Haahtelaa ja kaikissa on ollut joko päättynyt tai jollain tavalla epätyydyttävä avioliitto, kaikissa on menneisyydestä esiin tuleva hahmo, jonka tarinaa aletaan selvittää ja aina matkustetaan ulkomaille tarinaa selvitettäessä.

Ja kaikissa on epämääräinen, avonainen loppu.
Ehkä tämä on jokin tyylikeino, mutta kun sama kaava toistuu kirjasta toiseen, niin ei vaan toimi.
Olen puhunut tästä Haahtelan kirjojen samankaltaisuudesta tutuille ja eräs henkilö sanoi, että eikö kustantajalta tule kommenttia kun uusi teos on aina jonkinlainen kopio edellisestä.

Minulla on vielä kuusi Haahtelaa lukematta, kaksi löytyy omasta hyllystä ja nuo loput tulevat sitten vastaan jossain elämänvaiheessa jos ovat tullakseen.

Häiritsevää oli sekin, että tässä kirjassa oli väkisin mainittava Perhoskerääjän hahmo Henri Ruzicka.
Miksi. Tarinan kannalta tämä maininta oli täysin turha, mutta ilmeisesti tarkoitus oli herättää enemmänkin Haahteloita lukeneiden mielenkiinto.

Saksan terroristikuvioista en juurikaan tiedä, joten siltä osin en voi kirjasta mitään sanoa, mutta kirjan nimi ja tarinan edetessä mukana kuljetetut maininnat ja kuvailut lumesta saivat ymmärtämään, että lumella on symbolinen merkitys.
Mietin yritettiinkö lumella, sen jatkuvalla satamisella ja lumen puhtauden kuvailulla synnyttää ajatus siitä, että mennyt oli jäänyt uusien kerrosten alle eikä kaikkea vanhaa kannata kaivaa esiin.

Tämä on ehkä hiotuin lukemistani Haahteloista, mutta kuitenkin ensimmäisenä lukemani Perhoskerääjä on yhä suosikkini, siitä syystä, että tarinassa oli jotain lumousta ja siitäkin syystä, että nämä myöhemmin lukemani ovat tosiaan tuntuneet saman tarinan toistolta.

Haahtelasta olen kiinnostunut kirjablogien myötä, Haahtelaa on kehuttu paljon, mutta en tosiaan täysin tätä samaa innostusta jaa. Vika voi ihan hyvin olla minussakin eikä Haahtelassa.

Tosiaan, vielä kaksi Haahtelaa odottaa hyllyssä, mutta pidän taas pienen tauon niistä ja luen jotain muuta.

"Myöhemmin nukuin ja unessa tunsin oloni rauhalliseksi. Mikään ei painanut minua, menneessä oli yhtä paljon hyvää kuin huonoa ja kaikki teot kumosivat toisensa; niin kuin joskus tuntee voivansa siirtyä hetkeksi sivuun ja maailma ympärillä jatkaa kulkuaan, lipuu ohi, eikä kukaan tarvitse enää, ei kysy, eikä itselläkään ole mitään sanottavaa, päinvastoin: jokainen sana tuntuu turhalta, kaikki sanat on sanottu ja on helpompi olla puhumatta, eikä hiljaisuuskaan tunnu niin pahalta kuin joskus silloin kun sen sekoittaa yksinäisyyteen tai muuhun samankaltaiseen oloon."

***

"Minun ei olisi pitänyt tulla tänä iltana yksin. Minun olisi pitänyt tulla Sigridin kanssa ja tuoda mukanani elämä, joka meidän olisi pitänyt elää."

"Taksi odotteli kadulla, moottori oli käynnissä ja minä viuhdoin lunta sivuun kuin vimmattu. Hiki valui pitkin selkää kun lapioin portille johtavan kivetyksen puhtaaksi ja vielä pienen polun roskalaatikolle. Puhdistin jalkakäytävän edustan ja kun katsoin taakseni, valot olivat sammuneet kaikista ikkunoista."

***







lauantai 3. syyskuuta 2016

Luin: Elizabeth Flock / Emma ja mä

Tästä kirjasta löytyy vain vähän mainintoja netistä.
Kuitenkin eräs asia tuntuu epäilyttäneen muitakin tähän teokseen tarttuneita, kirja on Harlequin bestseller ja tuo oli hyvinkin arveluttavaa... Pohdiskelin kirpparilla tämän ostamista hetken jos toisenkin, mutta koska kirja maksoi vain euron, otin riskin.

Sivuja on 382 ja aloitin kirjan keskiviikkoiltana. Perjantai kääntyi aavistuksen lauantain puolelle kun sain kirjan luettua.
Torstaina keitettiin hartaasti viinimarjamehua, seikka, joka hidasti lukemista jonkin verran.

Osa kirjan luvuista oli pitkiä, pisin taisi olla 70 sivua, mutta kirja on silti nopealukuinen eikä voi tylsäksi sanoa.
Kirja kertoo 8-vuotiaasta Carolinesta ja hänen kaksi vuotta nuoremmasta siskostaan Emmasta.
Carolinen isä kuoli tytön ollessa tosi pieni ja tämä aiheutti isoja muutoksia ja traumatisoitumista perheen elämässä.
Äiti Libby löytää uuden miehen, eikä tämä loppujen lopuksi paranna äidin ja tyttöjen tilannetta ollenkaan.
Perheen lähipiirissä on kuitenkin aikuisia, joista on tytöille tukea ja apua.

Kirja kertoo köyhän perheen arkitodellisuudesta lapsen näkökulmasta.
Joku oli kommentoinut kirjaa toteamalla, että teemoistaan huolimatta kirja ei ollut ahdistava ja tästä olen samaa mieltä. Loppua ei täysin voinut arvata, mutta vihjeitä oli ripoteltu pitkin tarinaa ja erästä tarinan kannalta oleellista seikkaa aloin epäillä suunnilleen puolessa välissä kirjaa ja niinpä se sitten kirjan loppupuolella paljastuikin oikeaksi aavistukseksi.

Kirjassa oli painovirheitä ja jonkin verran omituisia sanojen taivutuksia, johtunee tästä Harlequin bestselleriydestä, mutta kun ei anna näiden tekijöiden häiritä liikaa, voi todeta että kannatti lukea.

tiistai 30. elokuuta 2016

Luettu: Outi Pakkanen / Muistivirhe

Olen aiemmin lukenut yhden Outi Pakkasen kirjan, ja vaikka en mikään suuri dekkareiden ystävä olekaan, Outi Pakkanen on "erilainen", joten otin Muistivirheen viime viikolla kirjatapahtumasta.
Pakkasen kirja sijoittuu Helsinkiin ja on ihan kiva kun ainakin jonkin verran tunnistaa kirjassa mainittuja katuja ja paikkoja.

Kirja sijoittuu tammikuuhun, yhdeksän päivän ajanjaksoon erään perheen / suvun tarinassa. Suvun salaisuudet paljastuvat vähitellen.
Lopussa on pieni aukko, jonka myötä ajattelen, että kirjassa on virhe, lähinnä aikataulullinen sellainen.

Kirjan vyyhti alkaa purkautua kun Saksassa asuva Tuuli tulee Helsinkiin tapaamaan sukulaisiaan; kaksoissiskoaan Meriä, äitiään Ellaa, siskontytärtään Ringaa ja myöskin Ringan isää, Visaa. Tarinassa kuljetetaan mukana myös Tuulin edesmennyttä miestä, Stefania.

Tuuli ja Meri ovat identtiset kaksoset, mutta Tuuli on tyylikäs ja elinvoimainen, Meri taas arkinen ja "harmaa". Meri on tehnyt uraa juristina, mutta nyt ura on katkennut henkilökohtaisten ongelmien vuoksi. Tuuli taas ei ole opiskellut käytännössä lainkaan, vaan on nauttinut rikkaan miehen mahdollistamasta elintasosta Saksassa.

Menneisyydessä on asioita, jotka ovat synnyttäneet kateutta ja riitaisuutta siskosten välillä.


*****
Osan kirjan lopusta pystyi aavistamaan, ei kaikkea kuitenkaan, mutta tarkkaan lukiessa oli havaittavissa muutamia sinne tänne siroteltuja vihjeitä loppuratkaisusta.

Sivuja on 317.


"Meri vilkaisi peiliin. Hiukset roikkuivat paksuina mutta kiillottomina. Aamulla hän oli aikonut pestä ja föönata tukan, mutta ikävä kyllä se oli jäänyt aikomukseksi. Miksi minä itseäni varten mitään tekisin? hän oli kysellyt peilikuvaltaan."

***

" - Toisaalta se ei varmaan haluakaan tietää. Se on semmoinen ikuinen rauhanrakentaja, haluaa olla sovussa sekä itsensä että koko maailman kanssa. Jos tulee huolia, se kääntää kylkeä ja jatkaa unia."