-->

tiistai 11. heinäkuuta 2017

**

Eilisen ajattelun pohjalta on syntynyt lisää ajatuksia.
Aina oli kaksi naista, aina puheissa oli joku toinenkin.
Miten mun sitten olis pitänyt osata ajatella, että merkitsen jotain.
Muistan kun hän kertoi miten hänen kaverinsa tyttöystävä oli kysynyt, joko olemme yhdessä. Se tyttö, jolla oli pitkä nimi, josta käytettiin lyhyttä lempinimeä.
Hän oli sanonut, että ei.
Kuulin sen niin, että ei olla yhdessä, koska hän ei halua.

Oikeesti silloin piti hillitä itseään etten olisi rynnännyt sen tytön työpaikalle kysymään, että miksi hän oli sellaista kysynyt, tietääkö tai näkeekö hän jotain sellaista mitä minä en näe.
Tykkääkö se musta oikeesti.
Mutta en mennyt, koska eihän se nyt musta voi tykätä, siksihän me just ei olla yhdessä.
Näin ajattelin.
Ehkä vaan olis pitänyt mennä sen tytön töihin ja puhua.
Ehkä hän sitten olisi toiminut välittäjänä ja jotain olisi saatu aikaan.

********

Autossa oli vanha kirje, äidilleni kirjoitettu. Siinä hänen kummityttönsä purkaa monen sivun mitalta vihaansa, uhkaa ja raivoaa. Syyllistää ja syyttää.
Tajusin, että suvussa on sekaisin olevia ihmisiä monen haaran ja mutkan kautta.
Mikä onkaan sitten lopulta se tärkein sukupolvesta toiseen vaivaava asia, joka pitää saada katkeamaan.
Tai pitäisi.

Sukupolvesta ja sukuhaarasta toiseen ihmisiä, joita ei olla teipattu kasaan.

Samaan aikaan luen lehdestä juttua siitä, paljonko suomalaisella keskimäärin on tilillä rahaa ja miten pelkkä kädestä kiinni pitäminen on tärkeä läheisyyden muoto.

Raha ei onnea tuo, enkä ajattele sen edes helpottavan.
Kädestä voisi joku tulla pitämään.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

*

Ei tälle ajatukselle pysty keksimään otsikkoa, mutta kirjaan ajatuksen kuitenkin tänne.

Ajattelin joskus, että en halua lapsia yli 30-vuotiaana enkä myöskään halua lapsia monen miehen kanssa.
Yhden ihmisen kohdalla olisin tehnyt poikkeuksen.
Muistaakseni en siitä koskaan hänen kanssaan puhunut, mutta kaverini tästä tiesivät.

Tänään olen miettinyt sitä onko mua huijattu, petkutettu vai onko mulle vaan valehdeltu - mikä on oikea sana.
Muistan kun hän sanoi, että ei koskaan muuttaisi kerrostaloon.
No muutti sitten kuitenkin, en tiedä oliko kyse enemmänkin sitten siitä kenen kanssa sinne kerrostaloon muutetaan.

Toinen asia, ehkä pahempi.
Jos olen menettänyt hänet siksi, että en uskonut / tiennyt "kelpaavani", niin voiko siitä yksin mua syyttää, viestintä kun oli melko ristiriitaista.

Kun täytin vuosia, hän sai synttärikutsun, joka oli vain hänelle. Hän sanoi, että jos tulee, ei tule yksin.
Totesin, että kutsu ei ole avec. Hän sanoi, että aina on juhliin mennyt jonkun kanssa ja saa niin tehdä - no, etiketin mukaanhan asia ei näin ole.
Ei hän juhliin tullut, mutta jatkoille mentiin sinne missä hän oli, eikä siellä mitään naista ollut.

Toinen vastaava juttu oli se kun hän kertoi, että ei voinut muuttaa yhden neitokaisen luokse koska siellä oli kissoja ja hän on allerginen. Kyseinen neitokainen myös soitti hänelle minua haukkuakseen, kun olin kuulemma änkenyt kuokkimaan ja pilaamaan muiden juhlat - kyse oli tilaisuudesta, jonne minut oltiin kahden henkilön toimesta kutsuttu ja paikalla olemiseen oli hyvä ja perusteltu syy.

Kolmas kerta olikin sitten se, kun menin kylään ja kysyin kuka sun kainaloon pääsee. Ja taas - kainaloon pääsijöitä oli kaksi. Minä ja joku muu, nimi kyllä mainittiin, mutta en tiennyt kenestä puhuttiin - nyt tiedän. Samalla reissulla taisin kuulla lauseen: "En asu tässä enää kauan".
Muutto kerrostaloon oli jo tiedossa.
Tämä tilanne herättää ajatuksia... jos on muuttamassa avoliittoon, oletus on, että on seurusteltu jo jonkin aikaa. Mutta yhä minä pääsin kainaloon.
Ehkä minä en ole se ainoa, jota on huijattu.
Mutta ehkä olen silti ainoa, joka sai tietää, miten asiat meni.

Helpointa olisi puhua vielä vuosien jälkeenkin näistä asioista, saada selvyys ja vaikka joku pahoitteleva sana. Vaikka ei se mitään korjaa tai korvaa.
Mutta koska itse olen sellaisessa vaiheessa, että työstän paljon omaa menneisyyttäni, kirjoitan nämä asiat tänne, kun toinen osapuoli ei halua puhua.

Tarkistin yhden keikkapäivän, yhden minulle tärkeän bändin. Siitä keikasta on kahdeksan vuotta.
Näin hänet ennen keikkaa ja myöhästyin keikan alusta.
Hän oli menossa toisaalle, mutta pidin hänen näkemistään sillä hetkellä tärkeämpänä.
Mainitsin hänelle, että missaan nyt sen keikan sun takia.

Myöhemmin hän sanoi, että tajusi siitä lauseesta, että on mun kokonaan tai ei ollenkaan.

Ja paskat.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Vanhoja juttuja...

Olin joskus ihminen, joka ajatteli, että kun vaan rakastaa niin toisen voi parantaa vaikka riippuvuuksista.
En tiedä ajattelenko enää niin tai ajattelenko tuosta asiasta enää mitään.
Mutta sen tiedän, että aiemmilla kokemuksilla on ollut vaikutusta omiin ajatuksiini ja ensisijaisesti siihen miten uskallan luottaa.

Eipä sillä rakkaudella voinut toista parantaa ja tänään mietin onko riippuvuuksista kärsinyt henkilö puolestaan edes rakastanut oikeasti. Toisaalta kun mietin tapahtuneita asioita, voin todeta, että jonkinlainen arvostus kuitenkin on ollut, koska vaikka kotonakin tapahtui pahoja asioita, niitä kaikkein pahimpia ei koskaan tapahtunut siellä.

Miksi näitä asioita mietitään nyt.

Siksi että olen kohdannut paljon vastarintaa aikuisen lapsen taholta ja jotenkin siitä kaikesta kapinasta tulee sellainen olo, että tietääkö hän ollenkaan mitä kaikkea sitten kuitenkin kävin läpi ja mistä kaikesta hän ei ole tiennyt.
Tavallaan on kohtuutonta, että se, joka edesauttoi ns. loppuunpalamistani, ei saa osakseen mitään syyttäviä sanoja. Ei saa, koska ei ole ollut paikalla reilusti yli kymmeneen vuoteen.
Aiemmin se olisi sentään ollut mahdollista, mutta nyt konkreettisestikin mahdotonta.

Ei varmaan olisi pitänyt, mutta tein aikuiselle lapselle listan, jossa on pahimpia hänen isänsä tekemiä asioita, pahimpia jotka muistan.

Listassa on huumepiireissä oleskelu lapsen tärkeän juhlan aikoihin, pettäminen ja kaikki se paska mitä noista toilailuista voi seurata, hepatiittivaara oli olemassa, mutta ei sitten kuitenkaan sitä saanut.
Päätyminen psykiatriseen sairaalaan.
Ja terveyskeskuksen katkolle.
Ja vieroitukseen, joka jäi kesken.
Toinen pettäminen.
Viestejä joltain naiselta, jonka luokse toiselle puolelle Suomea oli lähdössä, tosin ei kertonut sille naiselle, että rahaa ei ole. Eikä sitä, että on pienen lapsen isä.
Eikä tosiaan ole tietoa paljonko on pettämisiä, joista en saanut tietää.
Putkasta olen joskus mennyt vastaan.
Nuoruudessa ongelmia sosiaalitoimen kanssa.
Huume-erän kuljettaminen jonnekin, en onneksi tiedä tarkemmin.
Maksamattomista sakoista tullut muuntorangaistusmääräys, oli sitä mieltä, että vankilaan ei mene, mutta ei ollut rahaa maksaa sakkoja itse. Sakot maksettiin, mutta takaisin hän ei sitä rahaa koskaan maksanut.

Sitten on kuitenkin vielä asioita, joita en muistanut kun listaa tein.
Kuten yöpyminen naispuolisen kurssikaverin luona.
Tai se kun naapuritalon poika tuli mainitsemaan jotain epämääräistä ja myöhemmin selvisi, että taisi puhua yliannostuksesta.
Ja muutama muu juttu.

Tapasin kerran teiniajoilta tutun henkilön, joka sanoi, että ei halua puhua minulle, koska on kuullut minun olevan narkkari. Käytiin keskustelu, jossa totesin, että se, mitä joku ihminen minun lähelläni tekee ei määritä minua eikä tarkoita sitä, että itse tekisin sellaisia asioita. Enkä ole tehnytkään.
En ollut ennen tuota keskustelua edes ajatellut, että voisin itse tulla leimatuksi toisen henkilön tekemisten kautta. Hetki tuli mietittyä miten iso leima otsassani on, mutta toisaalta, tuo oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun tuollaista kuulin.
Ja tosiaan, tästä kaikesta on reilut 10 v aikaa.

* Mutta miten tämä liittyy siihen ihmiseen, jota koskevan historian ajattelin täällä käydä loppuun, vaikka en vielä tiedäkään onko se hyvä vai huono idea.
No, mahtaako hänkään tietää mitä kaikkea on tapahtunut. Tai onko sillä enää edes väliä.
Ehkä olisi jos aikaa voisi kääntää taaksepäin ja hän voisi täältä lukea nämä asiat ja ymmärtää jotain ehkä paremmin.

* Miten nämä henkilöt liittyvät toisiinsa...
*todella vaikea muodostaa järkevää lausetta*
Se henkilö, johon liittyviä asioita täällä nyt puran ja jolle olisi pitänyt osata muutama vuosi sitten kertoa asioita avoimesti, saattaa olla viimeinen tuttu, joka näki lapsen isän elossa.
Ja tiedän, että lapsen isä on pyytänyt tuota ihmistä joskus pitämään minusta huolta...
...koska tiesi, että tykkäsin siitä ihmisestä ja tiesi myös sen, että hänestä itsestään ei ole perheestään huolehtimaan.

Sekavaa, todella sekavaa ja ehkä vaikeasti ymmärrettävää. Mutta ymmärrettävää sille, joka nämä asiat tietää.
Yritän seuraavalla kerralla jäsennellä tarkemmin, nyt vaan pikainen oikoluku, kyyneleet pois poskilta ja julkaise-napin painaminen.

Päässä soi: "Itseäni syyttää tästä saan"
Mutta tänään kohtasin kauppareissulla tuntemattoman henkilön, joka sanoi, että kannattaa suunnata energia asioihin, joihin voi vaikuttaa.
En kyllä tällä hetkellä edes tiedä mihin voin vaikuttaa...



tiistai 27. kesäkuuta 2017

"Kaikki ei näe pintaa syvemmäl"

Kirjoitin äsken vanhoja viestejä puhelimesta talteen, kun puhelin alkaa taas jumittaa.
Otsikon lause oli yhdessä viestissä. Viestissä, joka oli puhelimen pisimmässä ja eniten asiaa sisältävässä ketjussa. Viestejä henkilölle ja henkilöltä, jota ilman en varmaan olisi edes tässä.
Olisin jossain muussa pisteessä, en selvinnyt edes tällä tavalla.
Siltä ihmiseltä, joka joskus näitäkin tekstejä lukee ja tietää varmaan lähes kaikesta mitä tai ketä on tarkoitettu.
Siltä tyypiltä, joka tietää jo senkin, että yksi ihmissuhde tullaan täällä käsittelemään loppuun. Hän sai aiheesta viestin ennenkuin tuon edellisen postauksen kirjoitin.

Mietin toki sitäkin, että kun täällä joskus käy muitakin tuttuja ja perheenjäseniä lukemassa, niin onko tämä oikea paikka purkaa nämä asiat. Mutta ei oikein enää jäänyt vaihtoehtoa.
Kysyin sähköpostiosoitetta, ilmoitin kirjoittavani kirjettä ja olen lukuisia kertoja kysynyt voidaanko jutella, mutta kun sitä vastausta ei vaan tule.

Sain viestin, jossa luki, että olisihan meillä ollut mahdollisuus, mutta se vaan jotenkin meni ohi.
Se tuntuu kummalliselta. Miten mahdollisuus voi vaan mennä ohi, ei aitoa rakkautta voi tuhlata tai antaa sen vaan livetä käsistä. Voiko jollain olla sellaiseen varaa?

Nyt olen miettinyt paljon sitä, mitä olisi pitänyt tehdä tai sanoa.
Eräs toinen henkilö on sanonut, että ei usko asioita, joita olen kertonut elämästäni, koska ei ole kuullut, että kenelläkään olisi ollut sellaista.
Onneksi elämässäni on ystävä, jolle mikään ei ole sellaista, ettei sitä voisi uskoa. Kaikesta voi puhua, kaiken voi kertoa, eikä ystävä jätä eikä petä.

Mutta tosiaan, ehkä sitten sinäkin olet sellainen, joka ei voi uskoa, että jotain ei-aina-niin-idyllistä olisi olemassa. Enkä minä juurikaan aiemmin ole puhunut niistä asioista, jotka ehkä minun elämässäni oli toisin kuin sinun tai tuntemiesi ihmisten elämässä, koska se arki mitä jouduin elämään, oli mun arki, enkä sitä voinut muuttaa, ei ollut vaihtoehtoja, oli vain pakko.
Aina on ollut pakko. On joutunut oppimaan, selviytymään ja pärjäämään, koska milloinkaan ei ole ollut ketään, jota pyytää apuun.
On pitänyt tehdä itse.

Tästä olen viime aikoina puhunut aika paljon. En ole aina edes ymmärtänyt sitä, miten paljon olen joutunut oppimaan ja miten outoja tilanteita ratkomaan. Konkreettiseksi tämä asia tuli ensimmäisen kerran kun eräs nainen sanoi, että niin, sinulla ei ole isää, jolle voisit soittaa ja kysyä mistä saadaan peräkärry tai pakettiauto päiväksi lainaan.

Mutta minulla ei ollut myöskään äitiä, joka olisi sanonut, että hän voi ottaa lapset hoitoon illaksi tai viikonlopuksi. Minulla oli äiti, joka sanoi, että hän ei ole mikään ilmainen lapsenvahti, miksi juhlit aina ja miksi hankit lapsia, jos et niitä viitsi hoitaa. Sama äiti kuitenkin myös kiristi sillä, että minun on annettava hänen tavata lapsia juuri silloin kun hän haluaa. Minulla oli äiti, jota pelkäsin marraskuuhun 2013 asti ja oikeastaan vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin. "Mitä jos äiti suuttuu?"
Lasten isä ei tavannut lapsia *sanonko, no sanon* minut hylättyään.
Lasten isän vanhemmat eivät tapaa lapsia, toinen on nähnyt vanhemman lapsen kerran, toista ei koskaan. Toinen sentään molemmat muutaman kerran.

Mieluusti olisin lähtenyt syömään tai elokuviin tai ajelulle. Mutta tajusitko, että mulla ei ollut ketään, joka olisi tullut lapsenvahdiksi.
Miten me sitten koskaan nähtiin? No, sen tietää muutamat ihmiset. Mulle ne hetket oli tärkeitä. Ja luulen, että sait väärän kuvan asioista juuri siitä syystä, että se oli ainoa tapa edes joskus sua nähdä.
Sua on loukannut se, että et ollut osa arkea.
Joo, et ollut, mutta oliko se yksin mun syytä?
Ehdotitko joskus jotain?
Olen yrittänyt sanoa, että koska lasten elämässä oli välillä melko tuulista, niin en halunnut antaa heille mitään vääriä toiveita, en enempää pettymyksiä. En halunnut elää sellaista elämää, jossa ruokapöydässä on kuukauden välein uusi naama.
Ja nyt kun tätä ruokapöytää katson, niin suojelin kaikkea niin kovasti, että kaikki katosi.

Vaikka sanat ei täysin osukaan, niin sille on syynsä, miksi uusimmalla Vain Elämää -kaudella itku alkoi heti laulun alussa ja loppui vasta joskus kappaleen loputtua Irinan laulaman "Teippaa mut kasaan" kohdalla.

Kello on kohta puoli 2 yöllä. Tässäpä yöllinen purkaus, jota aamun valjetessa saatan katua. Ehkä en.



tiistai 20. kesäkuuta 2017

"Sä et tiedä miltä musta tuntuu"

Mietin äsken edellistä postausta. Miten olisin voinut sille yhdelle ihmiselle aikoinaan edes kertoa mieleni haavoista ja arvista kun ehkä vasta nyt alan itse niistä tietää tarpeeksi.
Ja ehkä siksi nyt tuntuu tärkeältä saada sanoa asioita ja puhua ne ulos.
Selvittää asioita itselle ja myös sille toiselle.
En halua hänen ajattelevan, että leikin asioilla ja kaikki oli mulle vain peliä.

Tulin alle tunti sitten kotiin paikasta, jossa voin olla oma itseni, mutta silti salaan ja piilotan valtavan paljon. Autossa poskelle vieri kyynel kun olin taas palaamassa johonkin sellaiseen, jota muilta piilotan. Vain muutama ihminen tietää mitä mulle oikeasti kuuluu ja vielä harvempi tietää sen miltä musta tuntuu.
Pitää vaan jaksaa ja kestää. Pitää kannatella kaikkea ne hetket kun on jonkun kanssa, mutta ei totuus itseltä unohdu. Välillä eroan kaverista tuossa talon edessä, sanon moi ja jo siinä vaiheessa kun ovi sulkeutuu selän takana, tekisi mieli itkeä sitä miten yksin on.

Eilen tuli oltua rasittava ja ehkä turhan vaativa. Ehkä lopulta kuitenkin sitten niin suora, että sain vastineeksi yhden tekstiviestin. Sellaisen, jossa todetaan, että näitä asioita ei tarvitse nyt miettiä koska mahdollisuus meni joskus ohi ja nyt hän on onnellinen.
En ajattele noin. Ajattelen niin, että vaikka asiat nyt olisi miten, vanhojakin asioita voi käsitellä vuosien jälkeen, jotta saa rauhan.
Kunhan ei vaan jää epäselviä asioita, avoimia kysymyksiä vailla vastauksia.

Se vaan tuntuu olevan mun elämässä toistuva kuvio.
Kaikkien sellaisten ihmisten kohdalla, joilla olisi pitänyt olla merkitystä.
Äiti, lasten isä ja tämä kolmas henkilö.
Äsken kotimatkalla mietin kuuluuko tähän joukkoon myös mun isä, mutta sitten ajattelin, että ei, koska äidin papereista löytyi tietoja, joiden mukaan isä on yrittänyt edes jotain turvatakseen mulle hyvän elämän. Ei vaan onnistunut siinä.
Hyvä elämä, turvallinen lapsuus ja nuoruus, mahdollisuus aikuistua kasvamatta täysin kieroon.
Eihän muusta voi tietää sellainen, joka on kasvanut ydinperheessä, elänyt muuten täydellisessä, kliseisessä perheessä, paitsi perheessä ei ollut yhtä tyttöä ja yhtä poikaa.

Mutta nyt pyykätään nämä asiat loppuun. Kirjoitan tästä niin paljon kuin haluan ja niin kauan kuin siltä tuntuu. Jos ei synny dialogia, ehkä syntyy edes monologi.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Pyykkipäivä

Kun aurinko paistaa, pyykkään. Eilen pesin neljä koneellista pyykkiä ja kaikki kuivatettiin ulkona.
Nyt on menossa vasta ensimmäinen tämän päivän koneellisista - ehkä toisen vielä pesen.

On käyty Lahdessa YleX Popissa katsomassa Robinia.
On käyty Helsinki-päivän konsertissa etenkin Antin takia.
On käyty toukokuun puolella Raumalla (miksi kirjoitin ensin traumalla) ja sekös olikin mukava kaupunki. Onneksi on kaveri, jonka vene on aina rikki, joten Raumalle oli asiaa veneen tiimoilta.
Samalla käveltiin päämäärättömästi ympäri Vanhaa Raumaa ja käytiin syömässä.
On istuttu torilla keikalla, jossa yhden laulun kertsi laittoi itkemään kun jokseenkin osui.
On raahattu kirjatapahtumasta taas iso kassillinen kirjoja.
On selvitelty viimeisiä kuolinpesän asioita verotoimiston ja pankin kanssa.

On käyty myös jonkinlaista mielen pyykkäystä - eri asia on se, milloin tulee lopullisen puhdasta jälkeä.
Kirjoitettu tekstiviestiin viimein ne lauseet, jotka joskus jäi sanomatta.
Mutta ei se toinen mitään vastannut.

Viime yönä näin siitä ihmisestä unta.
Aamulla totesin, että kaksi mun elämän vaikeaa asiaa oli samassa unessa.

Kävin äsken kurkistamassa mitä olen edelliseen postaukseen kirjoittanut.
Samaa teemaa.
Viime yönä unessa näytin sille ihmiselle mun arvet, ensin vatsassa olevat kolme ja sitten sen rinnassa olevan. Rinnassa olevasta se ihminen sanoi, että hyvin tehty.
Totesin, että rinnan leikkasi plastiikkakirurgi.

Oikeastihan se ihminen ei ole niitä arpia nähnyt.
Enkä tiedä mitä se silloin joskus tiesi niistä mielen muista haavoista ja arvista.
Miten voi ymmärtää kun ei tiedä. Olisiko ymmärtänyt jos olisin kertonut.

Yhdessä paikallisen bändin videossa on kohta, jossa pystyy lukemaan huulilta, että videon poika sanoo: "Anteeksi".
Pitäiskö mun sanoa samoin sille ihmiselle. Vai pitäiskö mun pyytää itseltäni anteeksi sitä, että en uskaltanut ja menetin hänet.


sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Olispa kiva olla jonkun mielestä ihana

En näköjään ole käynyt täällä pitkään aikaan. Luettuna on Pulkkisen lisäksi vain kaksi kirjaa edellisen postauksen jälkeen, ne lisäsin nyt kirjalistaan. Marklund oli huono ja Kontula oli huono. Kontula piti lukea nopeasti alta pois kun kirppikseltä löytyi Kalle Lähde / Happotesti enkä tykkää jos on kaksi kirjaa yhtä aikaa kesken. En kuitenkaan alkanutkaan Lähdettä lukemaan ja tällä viikolla kirppikseltä löytyi Laura Save / Paljain jaloin - sitä luen nyt.

Muutaman sadan kilometrin päässä on sukulainen, jonka asioita pitäisi muun suvun mielestä hoitaa, mutta sukulaisen luonteen vuoksi tehtävä ei ole helppo. Ajattelen myös, että miksi mun pitäisi auttaa häntä kun hän ei auttanut mua kun kipeästi apua tarvitsin muutama vuosi sitten ja jos vaan joku olisi silloin auttanut, elämä olisi voinut saada toisen suunnan.
Pakko kai on silti mennä.

Muutama viikko sitten käytiin Tampereella yhdellä keikalla, matka on pitkä, mutta keikka oli ainutlaatuinen tilaisuus. Keikka oli hyvä ja paikka kiva, ei täällä vastaavaa baaria ole.
Harkitsen muuttoa Tampereelle, mutta tuskin saan mitään senkään suhteen aikaiseksi.

Itseäni olen viime aikoina viihdyttänyt roikkumalla nettikeskustelussa, jossa ruoditaan erästä bloggaajaa, joka antaa ymmärtää olevansa kovinkin itsevarma, etenkin vartalonsa suhteen. Samalla mietin miten itse suhtaudun vartalooni, jossa on näkyvät arvet naiseutta vaurioittaneista leikkauksista. Jos joku uusi ihminen joskus ne näkee, mitä niistä pitää kertoa.

Tällä viikolla on kuultu satuttavia sanoja ja tavattu kadulla vanha ystävä. Kohtaaminen sai muistelemaan parinkymmenen vuoden takaisia asioita ja sitä miten kaikki olisi voinut mennä toisin.
Näistä asioista käytiin toisen ystävän kanssa keskustelua tekstarien ja sähköpostien välityksellä. Tänään kirjoitin vanhoihin aikoihin liittyvää kirjettä ihmiselle jonka ohi minä taisin kävellä ja joka myös taisi kävellä mun ohitse.
Ei vaan osattu sanoa asioita niin, että toinen olisi ymmärtänyt.
Luultiin / oletettiin liikaa. Tiedettiin / uskottiin liian vähän.
Tai sitten minä oletin kaikki asiat väärin ja luin merkkejä täysin väärin. En tiedä.

Loppusyksystä löysin vanhasta vihkosta talteen kirjoitetun tekstiviestin, jonka sisällön ymmärsin vasta nyt, vuosia myöhemmin. Se on yksi syy siihen miksi vanhat asiat on akuutisti pinnalla. Elämä ei ole niistä ajoista edennyt, ehkä jopa mennyt takapakkia.
Perjantaina mietin yhtä tärkeää lausetta joka joskus kannatteli ja antoi toivoa. Tänään tarkistin montako vuotta tuon lauseen sanomisesta on aikaa - pian 8 vuotta. Tätä kirjoittaessa muistin yhden suunnilleen samaan aikaan liittyneen tapahtuman joka oli minulle valtavan suuri juttu ja myöhemmin paljastui, että lauseen sanonut henkilö oli jo seuraavana päivänä unohtanut mitä sanoi.

*Vaan olispa kiva olla jonkun mielestä ihana.*

*****

Kaverin isä kuoli muutama viikko sitten. Se oli täysin odotettavissa, mutta kun tieto kuolemasta tuli, odotin silti uutta viestiä jossa sanottaisiin ettei se ollutkaan totta.