-->

maanantai 5. helmikuuta 2018

Erikoinen raja

Yksin elänyt, perheetön sukulaismies kuoli joulukuun alussa.

Sanoin äidin kuoltua, että toista kertaa en samaa ruljanssia vie yksin läpi, vaan haluan apua perheeltäni. Paljon olen kuitenkin taas tehnyt asioita yksin.
On pakko, koska muuten kaikki jäisi hoitamatta.
Hyvä ystävä pitää yhteyttä ja huolehtii jaksamisestani ja tekee siitä havaintoja.
Kysyy olenko syönyt ja nukkunut ja kehuu kun olen syönyt "kunnon ruokaa".
Mutta muistaa myös tavalliset jutut, yhä kommentoidaan kirjoja, telkkariohjelmia ja tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä ja heidän kuulumisiaan.

Sukulaismiehen siunaus oli tammikuun alussa; tilaisuus piti pitää kaikille avoimena, koska sukulaismies oli koko kaupungin tuttu.
Muistotilaisuutta jännitettiin turhaan; ihmiset oli mukavia ja juustokakut onnistui.
Siunaustilaisuuden liikuttavin vieras oli sukulaismiehen pitkäaikainen naapuri, lapsuuden kaveri
joka tuli itku silmässä ja lähti itku silmässä. Ja kutsui meidät kylään.

Sukulaismiehen asunnon tyhjentäminen on aloitettu, mutta urakka on iso ja auttamaan tulossa ollut henkilö mursi jalkansa pari viikkoa sitten.
Eipä jalka kipsissä kannakaan piironkeja ja sohvia peräkärryyn. Ja minä en osaa peruuttaa peräkärryn kanssa enkä kiristää kuormaliinoja...
Kotona käydessäni naapuri kyseli montako reissua vielä teet asunnon tyhjentämisen merkeissä ja vastasin, että monta, kirjoja asunnolla on enää 800 kpl, aloittaessa niitä oli reilut tuhat.

Olen nytkin reilun 100 km:n päässä kotoa ja viimeksi eilen laitoin kaverille sähköpostia siitä, miten en kestä ihmisten ihanuutta täällä.
Pari kuukautta sitten lähes kaikki olivat vieraita, mutta nyt tänne tullessa kynnyksellä odotti kirje alakerran naapurilta ja eilen hän toi omenapiirakkaa.
Ja on luvannut auttaa jos tarvitaan siivousapua. Eilen hän lupasi, että vaihdetaan numerot ja pidetään yhteyttä, vaikka tämä asunto jossain vaiheessa myydäänkin.
Kun huomasin, että kamera jäi kotiin enkä voikaan tehdä suunniteltuja myynti-ilmoituksia, yläkerran naapurit lainasivat noin vain digikameraa useammaksi päiväksi.
Ja ovat jo kuukausi sitten antaneet puhelinnumeronsa ja sanoneet, että pyydä apua jos tarvitset.
Kirjoja myin henkilölle, joka kävi toisenkin kerran ostoksilla ja tulee vielä uudestaan. Todennäköisesti tämäkin yhteys säilyy jollain tasolla myöhemminkin.

Kaupassa käydessäni tapaan ihmisiä, jotka ovat olleet samassa koulussa äitini ja nyt menehtyneen sukulaismiehen kanssa.
Pappi tunsi pappani ja hänen isällään on ollut jonkin aikaa yhteinen yritys pappani kanssa.
Yhteyksiä ja yhteisiä tuttuja löytyy ja tarinoita ja muistoja jaetaan.

Mietin miten olen täällä parissa kuukaudessa verkostoitunut ja saanut uusia kavereita ja vilpittömiä avuntarjouksia.
Olen asunut samassa talossa 19 vuotta ja yhden kerran koko aikana naapuri on tarjonnut apua.
Miten paljon vaikuttaa kaupungin eteläisempi sijainti, miten paljon muut syyt.
Kotona on usein tunne siitä, että on asioiden kanssa aivan yksin ja usein huoli siitä, miten asiat järjestyy.
Täällä on tunne siitä, että vaikka asiat on ahdistavia, ne varmasti järjestyy jotenkin ja apua on oikeasti saatavilla.
Ystäväni sanoi, että kohdalleni sattuu erikoisia tapaamisia siitä syystä, että uskallan puhua vieraille ihmisille, mutta en usko sen olevan ainoa syy. Täällä ihmiset on erilaisia.
Kotikaupungissa pitkäaikaiset kaverit ei vastaa viesteihin, oman perheen kanssa ei voi sopia mitään kun loppujen lopuksi kuulemma mitään ei oltukaan sovittu ja sitten on niitä ihmisiä, joille "ensi viikolla" ei milloinkaan koita.
Kun kerroin että sukulainen on kuollut, en saanut osanottoviestiä ja uuden vuoden toivotuksiin ei vastattu.
 Olenko muka itse kotona erilainen kuin täällä, vai mistä tämä ihmisten erilaisuus johtuu.

Ainakin tänään voin luottaa siihen, että apua on saatavilla.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Vuorovaikutus

Tällä viikolla kävi jo kerran niin, että kun mieleen tuli hyvä ajatus, niin myöhemmin en sitä enää muistanutkaan kun en heti kirjoittanut ylös.
Nyt kun kauppareissulla tuli taas uusi hyvä ajatus, päätin kirjoittaa muistiin.

Jos vuorovaikutus on vahingoittavaa (mitä se sitten tarkoittaakaan), niin onko oikea vaihtoehto olla olematta vuorovaikutuksessa.
Voiko sellainenkin vuorovaikutus vahingoittaa, jota ei ole.

Kyse on klassisesta "suku on pahin" -tilanteesta.
Tekemisissä pitäisi olla, koska suku.
Tekemisissä ei kuitenkaan olla.
Paras vaihtoehto minun mielestäni ei ole se, että osapuolet eivät ole keskenään tekemisissä, koska erossa oleminenkin tekee vahinkoa.
Ikävän tunnetta ei voida myöntää, vaikka kaipaus on.
Mutta muita vaihtoehtoja ei voi miettiä, koska toinen osapuoli ei halua pitää yhteyttä toiseen.

perjantai 20. lokakuuta 2017

Laiskuuden johdattama

Muutama viikko sitten mietin, että pitäisi laittaa pyykkejä kaappiin. Istuin koneella ja pohdin, että kai siihenkin toimeen joku vinkki netin syövereistä löytyy.
Ei huvittanut nousta pyykkejä viikkaamaan, joten googleen hakusanat "pyykit kaappiin".
Löysin nettikirjan, jonka sain juuri äsken luettua.
Ei paras lukemani kirja, melkeinpä tuskastuttavan pitkä ja etenkin henkilöhahmoissa oli hankala välillä pysyä perässä, mutta päätin kuitenkin lukea loppuun asti.
Sivuja oli 428 ja kirjan nimi on Kuntoutujan tie.

Pyykkejä sain kirjan lukemisen aikana laitettua kaappiin jonkin verran, mutta en tämän kyseisen kirjan inspiroimana...

tiistai 17. lokakuuta 2017

Vaikutteille altis

Luin KonMarin.
En tiedä mitä siitä pitäisi ajatella.
En alkanut siivota, en kasannut kaikkia vaatteita tai kirjoja lattialle.
Mutta laitoin muutaman jutun myyntiin - kaupaksi eivät toki ole menneet.

Kirjan järkevin ajatus oli sivuilla 188 - 191, tavaroista pidetään kiinni, koska joko takerrutaan menneisyyteen tai pelätään tulevaisuutta.

Jos ihan hiljaa uskallan sanoa, niin enemmän olen menneisyyteen takertuja, vaikka tulevaisuuskin pelottaa.

torstai 21. syyskuuta 2017

Murtumakohta

Takana viikonloppu ja juhlat. Sivistynyt minä ajattelee, etten tarvitse viinaa mihinkään ja pystyn käsittelemään tunteitani muutenkin. Olen niin paljon viinan aiheuttamaa pahaa nähnyt, että itselläni ei ole tarvetta juoda. Tulee vaan entistä pahempaa jälkeä, kyllä asioiden käsittelyyn pitää olla muukin tapa.
Ja sitten kun hiukan pääsee lipsahtamaan, niin tajuan puhuvani muille elämäni kolmesta isosta kriisistä. Välillä pitää hiukan itkeä, välillä pitää kävellä yksin lähellä olevan koulun ympäri ja odottaa, että taskussa oleva puhelin soi. Eikä se soi.

Hyvä puoli näin muutamaa päivää myöhemmin ajateltuna on se, että tiedän ettei elämäni kolme keskeistä kriisiä ole minnekään kadonnut, vaan vielä on käsiteltävää. Ainoastaan yhden näistä kriiseistä voisin enää käsitellä asianosaisen kanssa.
Huono puoli on se, että en pääse eteenpäin. Ja se, että tiedän, että vielä on yksi iso kriisi jota salaan niin hyvin, että edes estottomassa tilassa se asia ei lipsahda.
Kuitenkin se taitaa elämäni neljästä kriisistä olla akuutein. Toisaalta se on asia, jolle en voi tehdä yhtään mitään.
Näin ollen kulutan energiaa kriisiin, jonka toinen osapuoli on vielä elossa.

Viikonloppuna kuulin paljon tarinoita. Ihmisjoukko, joka on tuntenut toinen toisensa pitkään ja yhteisen historian aikana on satutettu, loukattu, tehty vääryyksiä ja tyhmyyksiä ja vaihdettu kumppania tämän tietyn joukon sisällä, mutta silti tullaan toimeen yhä niin, että juhlia vietetään aina samalla porukalla.
Elämä on satuttanut, kolhinut ja näyttänyt nurjempiakin puolia ja ainoa "tasaista elämää" viettänyt tuossa ihmisjoukossa taitaa olla mieshenkilö, jolle ensimmäinen suurempi murhe elämässä tuli vasta noin 45-vuotiaana. Kauan sai elää niin, että vanhemmat siloittivat tietä ja pitivät poikaansa suojassa kuin pientä lasta. Toisaalta tämä sitten näkyy myös käytöksessä eikä sinänsä ole yllättävää, että kaikki eivät tämän ihmisen kommunikointitavasta pidä.

Syrjähdin aiheesta...
Viikonlopun jälkeen tutkin vanhoja kalentereita ja löysin päivämääriä ja vuosilukuja, joilla joskus oli merkitystä. Tai on vieläkin.
Löysin myös merkinnät tapahtumasta, jota täällä olen jo sivunnut.
Eli kun alkuun piti viimein päästä, elämäni HÄN oli täällä ke-to-yön.
Muistan to-aamun, olin väsynyt, mutta istuttiin keittiössä ja kun hän lähti, hän sanoi soittavansa perjantaina treenien jälkeen.
Jäin yksin ja hääräsin, siivosin kaappeja ja olin tyytyväinen, vihdoinkin alkaa tapahtua, nyt siivoan näitä kaappeja ja näytän olevani kunnon ihminen. Ja koska olin väsynyt, lasinen pullo putosi lattialle ja siivottavaa oli lisää.
Perjantai tuli ja sitä soittoa ei tullut.

Kuitenkin senkin jälkeen oltiin tekemisissä, vielä reilut 3 vuotta eteenpäin.
Nyt, muutamaa vuotta myöhemmin haluaisin ehkä tietää mitä hänen mielestään tapahtui.

Olisiko hän tuolloin ymmärtänyt, jos olisin sanonut hänelle näin:
"Joo, mä tykkään susta ihan hirveesti, mut mä en oikein nyt voi vaan antaa mennä, koska jos mun äiti sais tietää susta, niin se haukkuis ensin mut ja sitten sut, vaikka ei susta mitään tiedäkään. 
Jos lapset sanois mun äidille susta jotain, mun äiti alkais uhkailla mua ja laittais mulle viestejä, joiden mukaan hänen tuttavat ja ystävät on sanoneet, että olen huono ja vastuuton äiti ja mut pitäis jättää perinnöttömäksi. 
Ja joo, olis kiva lähteä sun kanssa baariin tai muuten käymään jossain, mutta en mä voi kun kukaan ei hoitais lapsia; mun äiti ei suostu, koska hän ei kuulemma ole ilmainen lapsenvahti ja toisaalta, mä kuulemma aina vaan juhlin. 
Ja en mä oikeesti oo niin pärjäävä ja itsevarma kuin luulet, mä vaan joudun pärjäämään. Joka kerta kun sanot jonkun toisen nimen, sattuu. Joka kerta kun sanot jonkun toisen nimen, oletan, että olen hävinnyt, joku toinen on tärkeämpi. Vaikka oikeesti mä tykkään susta ihan hirveesti, eniten koko maailmassa.
Ja se yks mun kaveri sanoi, että vain sun seurassa on nähnyt mut onnellisena."

Ei kukaan voi ymmärtää tollasta, ei tollasta voi noin vaan sanoa.
Olisinko edes osannut tiivistää silloin kaikkea noin, vasta 3 vuotta olen ollut näennäisesti vapaa (äidin kuoltua). Nyt kun katsoo kauempaa, osaa ehkä paremmin analysoida.

Olisinko voinut sanoa, että mua on satutettu niin paljon, että mulle luottamus on tosi tärkeä asia. Sen takia mä en todellakaan ole kenenkään kanssa vain olemisen takia, vaan tarvitsen enemmän. Ja vaikka sun kanssa kaikki ei ole mennyt ihan putkeen (meneekö ikinä kenenkään kanssa), niin olet kuitenkin se, jota mä pidän turvallisena. 
Ja jos Vesalan biisi "Sinuun minä jään" olis silloin jo ollut olemassa, oltais voitu kuunnella sitä.


tiistai 11. heinäkuuta 2017

**

Eilisen ajattelun pohjalta on syntynyt lisää ajatuksia.
Aina oli kaksi naista, aina puheissa oli joku toinenkin.
Miten mun sitten olis pitänyt osata ajatella, että merkitsen jotain.
Muistan kun hän kertoi miten hänen kaverinsa tyttöystävä oli kysynyt, joko olemme yhdessä. Se tyttö, jolla oli pitkä nimi, josta käytettiin lyhyttä lempinimeä.
Hän oli sanonut, että ei.
Kuulin sen niin, että ei olla yhdessä, koska hän ei halua.

Oikeesti silloin piti hillitä itseään etten olisi rynnännyt sen tytön työpaikalle kysymään, että miksi hän oli sellaista kysynyt, tietääkö tai näkeekö hän jotain sellaista mitä minä en näe.
Tykkääkö se musta oikeesti.
Mutta en mennyt, koska eihän se nyt musta voi tykätä, siksihän me just ei olla yhdessä.
Näin ajattelin.
Ehkä vaan olis pitänyt mennä sen tytön töihin ja puhua.
Ehkä hän sitten olisi toiminut välittäjänä ja jotain olisi saatu aikaan.

********

Autossa oli vanha kirje, äidilleni kirjoitettu. Siinä hänen kummityttönsä purkaa monen sivun mitalta vihaansa, uhkaa ja raivoaa. Syyllistää ja syyttää.
Tajusin, että suvussa on sekaisin olevia ihmisiä monen haaran ja mutkan kautta.
Mikä onkaan sitten lopulta se tärkein sukupolvesta toiseen vaivaava asia, joka pitää saada katkeamaan.
Tai pitäisi.

Sukupolvesta ja sukuhaarasta toiseen ihmisiä, joita ei olla teipattu kasaan.

Samaan aikaan luen lehdestä juttua siitä, paljonko suomalaisella keskimäärin on tilillä rahaa ja miten pelkkä kädestä kiinni pitäminen on tärkeä läheisyyden muoto.

Raha ei onnea tuo, enkä ajattele sen edes helpottavan.
Kädestä voisi joku tulla pitämään.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

*

Ei tälle ajatukselle pysty keksimään otsikkoa, mutta kirjaan ajatuksen kuitenkin tänne.

Ajattelin joskus, että en halua lapsia yli 30-vuotiaana enkä myöskään halua lapsia monen miehen kanssa.
Yhden ihmisen kohdalla olisin tehnyt poikkeuksen.
Muistaakseni en siitä koskaan hänen kanssaan puhunut, mutta kaverini tästä tiesivät.

Tänään olen miettinyt sitä onko mua huijattu, petkutettu vai onko mulle vaan valehdeltu - mikä on oikea sana.
Muistan kun hän sanoi, että ei koskaan muuttaisi kerrostaloon.
No muutti sitten kuitenkin, en tiedä oliko kyse enemmänkin sitten siitä kenen kanssa sinne kerrostaloon muutetaan.

Toinen asia, ehkä pahempi.
Jos olen menettänyt hänet siksi, että en uskonut / tiennyt "kelpaavani", niin voiko siitä yksin mua syyttää, viestintä kun oli melko ristiriitaista.

Kun täytin vuosia, hän sai synttärikutsun, joka oli vain hänelle. Hän sanoi, että jos tulee, ei tule yksin.
Totesin, että kutsu ei ole avec. Hän sanoi, että aina on juhliin mennyt jonkun kanssa ja saa niin tehdä - no, etiketin mukaanhan asia ei näin ole.
Ei hän juhliin tullut, mutta jatkoille mentiin sinne missä hän oli, eikä siellä mitään naista ollut.

Toinen vastaava juttu oli se kun hän kertoi, että ei voinut muuttaa yhden neitokaisen luokse koska siellä oli kissoja ja hän on allerginen. Kyseinen neitokainen myös soitti hänelle minua haukkuakseen, kun olin kuulemma änkenyt kuokkimaan ja pilaamaan muiden juhlat - kyse oli tilaisuudesta, jonne minut oltiin kahden henkilön toimesta kutsuttu ja paikalla olemiseen oli hyvä ja perusteltu syy.

Kolmas kerta olikin sitten se, kun menin kylään ja kysyin kuka sun kainaloon pääsee. Ja taas - kainaloon pääsijöitä oli kaksi. Minä ja joku muu, nimi kyllä mainittiin, mutta en tiennyt kenestä puhuttiin - nyt tiedän. Samalla reissulla taisin kuulla lauseen: "En asu tässä enää kauan".
Muutto kerrostaloon oli jo tiedossa.
Tämä tilanne herättää ajatuksia... jos on muuttamassa avoliittoon, oletus on, että on seurusteltu jo jonkin aikaa. Mutta yhä minä pääsin kainaloon.
Ehkä minä en ole se ainoa, jota on huijattu.
Mutta ehkä olen silti ainoa, joka sai tietää, miten asiat meni.

Helpointa olisi puhua vielä vuosien jälkeenkin näistä asioista, saada selvyys ja vaikka joku pahoitteleva sana. Vaikka ei se mitään korjaa tai korvaa.
Mutta koska itse olen sellaisessa vaiheessa, että työstän paljon omaa menneisyyttäni, kirjoitan nämä asiat tänne, kun toinen osapuoli ei halua puhua.

Tarkistin yhden keikkapäivän, yhden minulle tärkeän bändin. Siitä keikasta on kahdeksan vuotta.
Näin hänet ennen keikkaa ja myöhästyin keikan alusta.
Hän oli menossa toisaalle, mutta pidin hänen näkemistään sillä hetkellä tärkeämpänä.
Mainitsin hänelle, että missaan nyt sen keikan sun takia.

Myöhemmin hän sanoi, että tajusi siitä lauseesta, että on mun kokonaan tai ei ollenkaan.

Ja paskat.