Tuntuu, ettei täällä nyt ole tullut kovin tasokkaasti esiinnyttyä. Kunhan aikani kuluksi jotain höpisen.
Elämä on nyt se juttu, johon pitää keskittyä. Isoja asioita on tapahtunut lähiviikkoina, ei mitään kovin hyviä asioita. Asioita, joissa on ainakin pohdittavaa ja osittain ihmeteltävääkin. Asioita, jotka syö keskittymistä. Ja jaksamista. Tässä oli yksi sellainen viikko, etten nukkunut yhtäkään kunnon yötä. Illalla / yöllä valvotutti ja aamulla heräsin aivan liian aikaisin. Yhtenä yönä heräsin klo 4 painajaiseen, jossa oli meidän naapuri. Ei kauheesti nukuttanut sen jälkeen.
Elämä tuntuu olevan liian usein sarja ikäviä tapahtumia. Mun oli viime viikolla jo pakko soittaa yksi itkuinen puhelu ja puhua ne surut jollekin, kun tuntui, että muuten olis pää räjähtänyt.
Eihän ne asiat mihinkään poistuneet, mutta olipa jaettu jonkun kanssa.
Mua pohdituttaa se, kenellä on oikeus sairastua heikkouteen ja ketkä taas on niitä, jotka kannattelee kaiken paskan keskellä itseään ja joskus muitakin. Miks ne roolit ei jakaudu tasaisesti.
Miks toiset on heikkoja ja toiset vahvoja. Onko se vahvuus ja selviytyminen sitten jotenkin hienoa, miksi ei saa olla heikko tai luovuttaja. Epistä.
Tai eihän sitä vahvuutta varmaan kukaan voi vaatia, ehkä se on luonteenpiirre muiden joukossa?
Minusta se on luonnenpiirre.
VastaaPoistaKuten on myös se, että jotkut on niin sinut itsensä kanssa, että ei oo mikään ongelma kertoa pahoista asioista muille. Ja kertoamalla siitä pääsee helpommin yli.
Toiset sitten on luonnevammaisia, kuten mä.. ei kertakaikkiaan kykene kertomaan omia pahoja juttuja kenellekään. Ja siellä päässä se paska sitten muhinoi vaikka kuinka kauan.
No, mä ainakin valitsen melko tarkkaan, kenelle niitä pahimpia fiiliksiä kerron. Mutta on hyvä, että on edes joku sellainen, jolle voi tarvittaessa kertoa kaiken. Se vaatii siis ehkä itsensä tuntemisen lisäksi myös sen toisen ihmisen tuntemista, kyllä sen oppii -vaikka kantapään kautta- tietämään kehen voi luottaa ja kuka ei "pienestä" säikähdä.
VastaaPoistaOlin kerran hauskassa tilanteessa, kun olin ollut seurakunnassa harjoittelussa ja pari viikkoa myöhemmin siellä tutuksi tullut pappi tuli kadulla vastaan ja kysyi: "Mitä kuuluu?" Mä olin just silloin jäänyt yllättäen kahden lapsen kanssa yksin ja mulle ei todellakaan kuulunut hyvää. Kerroin sit mitä kuuluu... Pappi oli hetken hiljaa ja kysyin, että pelästyitkö. Hän sanoi, että ei, mutta on niin tottunut, että ihmiset vastaa kliseisesti "hyvää", mutta nyt sai ainakin rehellisen vastauksen. :)