Mikko Rimmisen Nenäpäivä on kirja, jonka kaverini kehotti jo kauan sitten lukemaan. Keskusteltiin silloin jostain kirjasta ja kaveri sanoi, että lue Nenäpäivä seuraavaksi niin voidaan keskustella siitä.
No nyt kävi niin, että minä luin Nenäpäivän parissa päivässä ja kaveri yrittää vielä saada sen luettua.
Kieli kuulemma tökkii.
Sen verran googlettelin, että yllätys yllätys, kirjabloggaajissa vähemmistö piti Neniksestä. Erikoista, sanoisin.
Minä pidin. Toki tässäkin kirjassa oli tämä nykykirjallisuuteen (suomalaiseen) jostain hiipinyt omituinen ilmiö, että keksitään omia erikoisia sanoja tai laitetaan sanoja kummalliseen järjestykseen, mutta lukeminen oli silti helppoa ja kivaa.
Tarina on melko nerokas. Yksinäinen ihminen saa elämäänsä sisältöä ja kontakteja esiintymällä Taloustutkimuksen kyselytutkijana. Voisin itsekin melkeinpä tehdä jotain yhtä erikoista. Ihmiset ja heidän elinpiirinsä on kiinnostavia asioita. Ihmisten tarkkaileminen on tuttua täälläkin.
Nenäpäivä on kertomus yksinäisyydestä ja ehkä jollain tavalla epätoivoisuudestakin, mutta kirja on synkästä aiheesta huolimatta kirjoitettu hauskasti.
Kesäkuun alussa katsottiin toisen kaverin kanssa Rimmisen Pussikaljaromaanin pohjalta tehty Pussikaljaelokuva ja hauska oli. Pussikaljaromaani löytyy hyllystä, joten täytyy sekin ottaa luettavaksi jossain välissä.
Mutta Nenis:
"(...) se nyt vaan on maailman yksinäisin paikka, sähköintternetti niin kuin poika sanoo. Varmaan koskaan ei ihmiskunta ole saanut mahtumaan niin paljon yksinäisyyttä niin pieneen tilaan."
"Eikä minusta sitten lopun perin ollut edes selvittämään koko asiaa, tyydyin vain johonkin voimattomaan, tylppään pahastumukseen, ajattelin että vanha kunnon nälkäpäivä oli korvattu jollain pirskatin nenäpäivällä, että niinkö se nyt sitten oli, nykymaailmassa, ettei edes nälästä saanut puhua vaan kaiken piti olla silkkaa lystinpitoa."
"Kun kommentoin asiaa omalta osaltani ainoastaan kääntämällä esiin jälleen yhden autistisen aukeaman, se jatkoi: -Mutta se asia nyt on edelleen sama. Tai mikä siis asia, no niin, mä siis tarkoitan että."
"-Mutta kysyisin vaan että paijatako sitä autoa pitää vai eikö se nyt hetkeä pärjää yksin kadulla, aikuinen auto?"
"Ei äidin tarvitse tietää yksityiskohtia, äidin pitää saada olla epämääräisesti huolissaan."
" Sitten se rupesi riuhtomaan pipoa päähän, oli vaikea sanoa että mistä se oli sen käteen yhtäkkiä ilmestynyt, tullessaan se ei minusta ollut sellaista otsallaan kantanut, mutta ehkä se johtui sitten siitä että se oli jollain kummalla tavalla tismalleen samanväritön kuin sen hiukset."
"Pakotin itseni syömättä nukkumaan. Maha ja elämä olivat sekaisin."
"Kun sitten seuraavana aamuna heräsin puhelin yhä löyhästi kourassa ja vaatteet edelleen yllä, oli jo valoisaa. Vaikea siihen oli ensi alkuun suhtautua, omaan jamaansa, mitenkään, ei meilläpäin ole tapana herätä päivävaatteet päällä ja puhelin hyppysissä."
"(...) jotenkin siihen kaatui pieneen hetkeen nyt ihan kaikki vääryys mitä maailmassa oli ikinä tapahtunut, jokainen huolestumus ja vaiva ja kipu (...)"
"Se oli omituinen tunne, tuttu kyllä, se kun puhelu katkeaa tai katkaistaan ja se seurannut hiljaisuus on siinä kaikessa yllättävyydessään jollain tapaa niin kova, että hetken luulee jääneensä yksin maailmaan."
Ja sitten tuli luettua Emmanuèle Bernheimin "Hänen vaimonsa eli toinen nainen".
Pieni, pienelle elinpiirille sijoittuva kirja, päähenkilönä Claire, joka on ammatiltaan lääkäri.
Kirjassa on tosi vähän dialogia, siihen tuli kiinnitettyä huomiota.
Tapahtumat on vaan kerrottu ja kuvattu ketjuina, vailla turhia keskusteluja.
Tästä ei nyt ole mitään sitaattia napattuna, mutta kirja on hämmästyttävä.
Tarinasta jäi sellainen olo, että mitä ihmettä oikein tapahtui.
Kannatti ehdottomasti napata mukaan kirpparilta.
Googletin ja mitä ihmettä, tätä ei kai kukaan kirjabloggaaja ole lukenut? Yllättävää.
Luen lisää ja kerron sitten taas lisää. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti