Kaveri lainasi mulle Johanna Ervastin kirjan "Jäähyväiset Einolle".
Luin sen kahdessa illassa tai oikeastaan kahdessa illassa + yhdessä aamuyössä.
Kuten aiemminkin on tullut mainittua, itken harvoin kirjoja lukiessani, mutta tämä oli taas sellainen itkukirja.
Kirja kertoo pienestä Einosta, joka saa 3-vuotiaana aivoverenvuodon, josta ei enää toivu.
Mielenkiintoista tässä oli se, että toisella vanhemmistani on sama sairaus, joka Einon aivoverenvuodon aiheuttaa.
Kyse on AV-malformaatiosta (aivoverisuoniepämuodostumasta), joka kirjan mukaan löytyy usein vasta silloin, kun se alkaa vuotaa.
Vanhempani tapauksessa sairaus on todettu epileptisten oireiden myötä jo reilut 40 vuotta sitten ja se vuotokin sitten tuli, pari vuotta sitten.
*****
Einon tarinalle on tehty jatko-osa, "Jäähyväisten jälkeen".
Kävin hakemassa sen tänään kirjastosta ja käsittelen myöhemmin molemmat kirjat yhdessä.
Eikös tämä ole tositarina? Kirjoittajan nimi on sen verran tuttu että epäilen hänen olevan samalta paikkakunnalta kotoisin ja muistankin, että joku sieltä on kirjoittanut vastaavan kirjan.
VastaaPoistaJoo, tositarina on. Muistaakseni Johanna Ervast on syntynyt 1971 (tänään jotain googlettelin) ja jostain Pohjanmaalta kotoisin.
PoistaKyllä se sitten on sama henkilö. Pitäisi itsekin lukea se kirja, mutta en tiedä onko liian ahdistava varsinkin nyt, kun itse odotan esikoistani.
PoistaSain muuten juuri luettua sen sun suositteleman Ennen kuin kuolen. Oli kyllä tosi hyvä kirja.
Ennen kuin kuolen on nyt mun tyttärellä luettavana. Se on tosiaan huippukirja.
PoistaMä olen vähän outo noiden ahdistavuuksien suhteen, en osaa kai pitää mitään liian ahdistavana. Einon tarinan lukemista ehkä helpottaa se, että jo kirjan nimi kertoo, että tarina ei pääty kivasti. Eli se ei siis tule kauheana yllätyksenä. Mä aloitin tänään hiukan tuota jatko-osaa ja mieheke kysyi, että miksi pitää lukea sellaista, mistä tulee paha mieli. Mä sanoin, että siksi, että tietäisi erilaisia asioita ja tarinoita elämästä / elämistä.
Ahdistavin lukukokemus tänä vuonna on ehdottomasti ollut tuo Maria Peuran "On rakkautes ääretön", mutta sen ahdistavuudesta teki omalla tavallaan kauniin se, että kirja on kirjoitettu todella kaunista kieltä käyttäen.
Mä olen lukenut tuon saman kirjan, kyllä oli monta päivää sen lukemisen jälkeen ontto olo,ihan hirveän surullinen tarina...Täytyy yrittää itsekin metsästää tuo jatko-osa,en tiennyt että sellainen on tehtykään..
VastaaPoistaJoo, kurja tarina on. Mä googlettelin tätä kirjaa eilen jo ja sitä kautta selvisi, että jatkoa on tehty. Mä olen jo nuorena (siis nuori olen kai vieläkin, mutta tosi nuorena) lukenut paljon tollasia ihmiskohtaloista kertovia kirjoja. Skitsofreenikoista, vammaisista, huorista ja narkkareista ym. Ihmisten tarinat on kiinnostavia, ja ihmiset on kiinnostavia.
Poista