*

Muutama viikko sitten ajattelin, että kuoleman kanssa voi elää.
Käytännössä se tarkoitti sitä, että vaikka kuolema on pian kuukauden ajan ollut arjessamme läsnä, käymme silti kaupassa, kirppareilla, katsomme telkkaria ja yritämme elää normaalia arkeamme.

Tieto kuolemasta voi tulla tänään, huomenna, viikon päästä tai kuukauden kuluttua. Kukaan ei tiedä.

On vain lääkärin lause: "Toivoa on enää hyvin vähän" sekä toisen lääkärin lause: "Olen minäkin ollut tällaisissa tilanteissa ihmettä todistamassa, mutta kyse on tosiaan ihmeestä" sekä kolmannen lääkärin lause: "Sillä osastolla on ennenkin ollut sellaisia, jotka odottavat kuolemaa".

Oma järki sanoo, että sitä ihmettä ei enää voi tapahtua ja kuolemaan on varauduttava, mutta aina se ajatus ei vaan ole mukana. Kun yksi peili oli kadonnut, ajattelin, että kysyn X:ltä onko se mennyt rikki.
Sitten muistin, että eihän X pysty puhumaan.

Äsken peruin yhden kuukausittain X:n tililtä menevän lahjoituksen ja puhelun jälkeen tuli syyllinen olo, mitäs jos X suuttuu.
Vaikka tiedän, että X ei enää tähän todellisuuteen palaa.