Tyhjyys

Ehkä tyhjyys on oikea sana kuvaamaan jonkin aikaa vallinnutta tunnetta.
Toki termit ahdistus ja pakokauhu sekä paniikki kuvaa myös jotain viime aikoina elettyä.
Unettomuudesta on kärsitty.
Pahasta sellaisesta.
Niin pahasta, että jossain vaiheessa kun tajusin, ettei tämä nyt vaan voi mennä näin, aloin kirjata nukahtamisia ja heräämisiä kalenteriin.
Kaikki panikoitti.
Hoitamattomat asiat, äidin asunnon myyminen ja sen tyhjentäminen, etenkin se; minne kaikki tavarat saa, kun kaikki paikat on jo täynnä omia ja muiden tavaroita.
Aina välillä piti myös pohtia uurnan lopullista sijoituspaikkaa; tänne vai kauemmaksi sukuhautaan.
Sukuhauta oli sitten se lopputulos johon päädyttiin.
Uurna haettiin laskemista edeltävänä päivänä ja krematoriossa meitä oli vastassa ihminen, jonka kanssa olin vain viestitellyt ja soittanut asian hoitamisesta pari kertaa. Hän soitti minulle hakua edeltävänä päivänä ja kertoi, ettei ole paikalla kun tulemme uurnaa noutamaan, mutta muut, osaavat henkilöt ovat kyllä paikalla.
Totesin puhelussa, että harmi, olisin halunnut tavata sinut.
Ja kun sitten menimme uurnaa hakemaan, nainen esitteli itsensä ja tajusin, että tämä ihminen on halunnut tulla luovuttamaan uurnan itse. Nainen sanoi, että hän teki muut päivän työt nopeasti, koska hänelle jäi puhelusta sellainen olo, että petyn, ellei hän ole paikalla.
Hieno ele, hieno teko.
Uurna kuljetettiin autokyydillä ensin äidin asunnolle; äiti pääsi vielä käymään kodissaan viimeisen kerran. Tyttö totesi, että ei hän olekaan kodissaan yli vuoteen ollut.
Kun uurna tuotiin meille, asetin sen piirongin kulmalle ja poika totesi, että tuo on mummun huonekalu. Totesin, että niin on. Suvun perintöpiironki, viimeksi äidin asunnolla ollut ja nyt meille sijoitettu.
Aamulla uurna taas auton kyytiin ja ajo äidin syntymäpaikkakunnalle.
Matkalla poika totesi, että meidän pitää käydä mummun lapsuudenkodissa vielä. Totesin ajatelleeni samaa, mutta ettemme oikein voi mennä sinne, kun talo on myyty. Koska aikaa kuitenkin oli, päätin ajaa ko. tilan kautta. Talossa ei ollut valoja eikä autoja pihassa, joten ajoin pihatien päätyyn ja nostin uurnan syliini ja kävelin talon kulmalle niin, että näin koko tilan rakennukset ja maat.
Äiti pääsi vielä lapsuutensa kodissakin käymään.
Sitten ajoimme hautausmaalle ja hautausmaan hoitajalla oli kiireitä, mutta hän käveli kanssamme haudalle, koska emme sitä olisi itse löytäneet.
Lapset lähtivät hakemaan äidin veljeä toiselta parkkipaikalta ja jäin hetkeksi kahden hautausmaan hoitajan kanssa ja totesin, etten halua luopua.
Se on ollut syynä siihen, että päätöstä uurnan loppusijoituksesta on "muka" pitänyt pohtia ja siten viivyttää ja samoin siihen, että äidin asunnon tyhjentäminen jäi todella viime tinkaan, jouduttiin jopa hiukan oikomaan mutkia, mutta ei jääty pikku vilpistä kiinni, onneksi.
Minulla ei ollut hyvät välit äitini kanssa ja siihen suurin syy on ollut äidin omat sairastelut ja oikeastaan niin vakava perussairaus, ettei hän oikein koskaan osannut muuta nähdä kuin sairautensa, mutta ei sitä itse tiedostanut tai ainakaan koskaan myöntänyt.
Vaikka tajuan, että uurna ei vastauksia anna, sen kanssa en voi jutella, niin silti, se luopuminen oli vaikeaa, niin hirveän lopullista.
Yritin lukuisia kertoja äidin eläessä puhua asioista hänen kanssaan, mutta defenssit olivat niin voimakkaat, ettei keskustelua syntynyt enkä saanut vastauksia.
Nyt sitten kaikki on niin lopullista.
Asunnosta luopuminen oli tätä samaa sarjaa.
Kukaan meistä ei kuitenkaan halunnut siihen muuttaa eikä meillä ollut varaa maksaa tyhjiä vastikkeita - ei tietenkään - mutta silti minusta tuntui, etten halua, että kukaan vieras ihminen aloittaa siellä ns. uutta elämää.

Paljon monenlaisia tunteita, ristiriitaisia ja hämmentäviäkin ehkä.

Muutama päivä ennen uurnan laskua heräsin taas varhain aamuyöstä ja tunsin, että haluan vielä sanoa äidille muutaman asian.
Kirjoitin kirjeen, jonka pudotin hautaan ennenkuin uurna sinne laskettiin.

Loimme itse haudan umpeen ja koin, että se oli minulle jotenkin tärkeä tehtävä.
Muutamaa päivää myöhemmin katselin kamerasta uurnan laskusta otettuja kuvia ja sanoin tytölle, että näytän surulliselta.
Tyttö sanoi: "Sinä olit surullinen."