Aikakone

Olin kattomassa Aikakonetta. En suoraan sanottuna tiennyt, olisko pitänyt itkeä vai nauraa.
Kauanko voi ratsastaa vanhoilla hiteillä, ilman uusiutumista, en tiedä.
Viihdyttävähän se keikka oli, mutta harmitti, kun kokoonpano oli vain kolme neljästä ja voi sitä taustanauhojen käyttöä. Laulustemmat kyllä soi hyvin.

Pikkulapset riehaantui musiikista ja meni lavan reunalle jammailemaan. Kaksi tyttöä alkoi juosta ja järkkäri meni komentamaan kaikki lapset pois lavan reunalta. Seuraavassa spiikissä Maki sanoi, että hänellä on neljä lasta ja älkää järkkärit nyt suuttuko, mutta kyllä ne lapset saa lavan reunalle tulla ja vaikka lavallekin.

Maki kertoi myös olleensa keskiviikkona peräpukamaleikkauksessa ja lipsahtipa sellainenkin paljastus, että torstai oli mennyt Robinin toista levyä tehden. Ai nyt jo toinen levy!

Tästä saadaankin oiva aasinsilta musiikkibisneksen hyväksikäyttöön. Levytyssopimukset kun tehdään kai yleensä niin, että ne sisältää tietyn määrän levytyksiä, siis levyjä. Olen kuvitellut, että tämä toimii lähinnä levy-yhtiöiden eduksi, saadaan sidottua tuottavia orkestereita omaan firmaan. Keväällä paljastui systeemin toinenkin puoli, kun eräs puolituttu kertoi menevänsä bändinsä kanssa studioon. Ihmettelin, että mitä te studioon menette, kun ei teistä ole pitkään aikaan kuulunut mitään, keikkoja ei myydä ja bändi on käytännössä jo ehtinyt flopata. Vastaus oli: "Tätä voi tehdä myös rakkaudesta musiikkiin."
Paljonko levy-yhtiö mahtaa musiikin rakastajaa rakastaa, kun levyjä tehdään, vaikka ne vanhatkaan ei enää myy, vaan niitä saa Keskiseltä kolmella eurolla...? Mutta kun on voimassaoleva sopimus, niin bändi saa levyn tehdä. Tyhmä systeemi, jos totta puhutaan.