Sain lopultakin luettua Antti Ritvasen "Miten muistat minut".
En yleensä jätä kirjoja kesken, mutta nyt teki mieli. Kirja oli melko huono ja tarina aika hankalasti seurattavissa.
Liikaa hahmoja, liikaa nimiä, liikaa sekavassa järjestyksessä olevia tapahtumia.
Kirjan idea voi sinänsä olla hyvä, mutta toteutus oli huono.
Heti kirjan alkupuolella on kaksi virhettä, joista en missään vaiheessa päässyt yli, vaan ne ärsyttivät ihan liikaa koko ajan.
Kirjan hankalan seurattavuuden ja kronologisen järjestyksen puutteen takia kirja oli liian pitkä. Pitäisi olla huippuhyvä muisti, että ymmärtäisi, mitä missäkin vaiheessa tapahtuu ja miten se nivoutuu aiempaan tarinaan.
Mutta tärkeintä on se, että nyt kirja on luettu ja voin lukea muuta.
****
Tällä viikolla sain soitettua hautakiven kaivertajalle. Kivi on jo hankittuna.
Olin myös krematorioon yhteydessä - vastausta saamatta.
Enon syntymäpäivä olisi ensi kuussa, se voisi olla hyvä ajankohta uurnan laskemista ajatellen.
Taas on kuitenkin menossa sama ahdistus kuin äidin kuollessa - lopullisuuden kohtaaminen on pahinta.
Eilen vietin juhannusta perheessä, jossa osataan ottaa omat ja vieraat hyvin vastaan ja kohdella perheeseen mutkien kautta tulleita jäseniä kivasti.
Emännän ystävä tuli kylään ja siinä sitten naisten kesken parannettiin maailmaa.
Puheeksi tuli kuolemat ja haudat ja sanoin, että olin miettinyt jotain kestävää perennaa sukuhaudalle kun emme pääse usein haudalla käymään.
Emännän ystävän pihassa sattui olemaan sopivaa lajiketta ja nyt mulla on alkuja eteisessä muovikassissa; ihmeellistä, miten joskus on oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja joskus jonkun asian suhteen ei koskaan tule oikeaa aikaa eikä oikeaa paikkaa.
Perennoista kiitollisena taidan nyt mennä laittamaan ne juurtumaan ja odottamaan sukuhaudalle viemistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti