Elämä

Olen ollut aina se ihminen, joka ei kelpaa. Äidille piti olla suoritus, ihmiseen hän ei halunnut tutustua. Ja koska olen oppinut, etten kelpaa, kokemus huonoudesta on ohjannut / ohjaa aika paljon valintojani. En uskonut, että kukaan voi tykätä musta, joten otin ensimmäisen sellaisen tyypin, joka vaikutti vähän tykkäävän musta. Huonosti kävi.

Itse en kuitenkaan huonosta - todella huonosta - suhteesta lähtenyt, koska olin jo siinä helvetissä niin syvällä, etten uskonut pärjääväni yksin tai koskaan enää löytäväni ketään kelpaavani kenellekään. Miksi edes kuvittelin, etten pärjää yksin, onhan kuitenkin niin, että kun suku kauhisteli sitä, miten nuorena sain ensimmäisen lapseni, isänäitini oli sanonut: "Kyllä se pärjää" ja sukulaisten päivittely oli loppunut.

Niin, lasten saaminen nuorena, se on ollut yksi periaatteistani tai siis se, etten halua saada lapsia niin vanhana kuin äitini minut sai. Kaikkien muiden vanhemmat olivat nuorempia ja kai siitäkin jotain häpeää piti kokea. Toinen periaatteeni on ollut, etten hanki lapsia kuin yhden miehen kanssa ja myös se, että mun lapsilla tulee olemaan ehjä perhe. Kaksi tavoitetta saavutin, kolmas epäonnistuikin täydellisesti.

Yksi periaatteeni on ollut se, että viinan kanssa en ala läträämään, liikaa riskejä geeneissä, turha alkaa lotota. Vaikka elämä ei aina ole pelkkiä salmiakkisammakoita ja Ben & Jerry'siä, niin olen päätynyt jo teini-ikäisenä siihen, että viinaan en murheitani hukuta. Toisinaan vituttaa ja toisinaan vituttaa vielä enemmän, mutta musiikki pelastaa paljon, samoin se, että on ihmisiä, joille voin puhua kaikesta.

Viinatrauma minussa on syvällä. Sitä ei vaan ole kovin helppo selittää muille ihmisille (etenkään suomalaisille), mutta eiköhän ainakin lähimmät ihmiset tiedä mikä mun suhtautuminen on. Voin olla baarissa selvinpäin ja voin olla myös selvänä porukassa, jossa muut juo. Mulle ei tarvi tuputtaa, juon kun juon ja olen juomatta kun olen juomatta. Oikeastaan en kyllä juurikaan ole juomattomuuttani joutunut selittämään pitkään aikaan. Tämän kuun alussa vietin aikaa seurassa, jossa juodaan päivittäin ja tämä sai jotkut pohtimaan, että olen vaarassa tulla hyväksikäytetyksi tai vähintään uhkana on se, että alan itse juoda enemmän. Puhuin tästä ystävälleni ja hän alkoi nauraa: "Juu, et sinä, kyllä minä sen tiedän". Hyväksikäytön uhkakin on olematon, koska olen sentään jo aika paljon elämässäni oppinut ja koitan olla ottamatta turhia riskejä.

Toinen iso trauma / mukana kulkeva teema elämässäni on luottamuspula. Olen joutunut pärjäämään yksin, keksimään ratkaisut itse, selvittämään asiat itse. Ja vaikka luulen, että pyydän paljon apua muilta, totuus on pikemminkin se, että mun on vaikea pyytää apua edes todellisessa hädässä. Harrastan myös itseni ruoskimista eli en kelpaa edes itselleni ja tästä ystäväni usein sanoo: "Ole armollinen itsellesi". Vielä pitäisi sisäistää mitä se konkreettisesti tarkoittaa. 

Usein on vaikea luottaa muihin, joskus myös omaan itseensä.

Ystävän kanssa olen käynyt paljon keskusteluja parisuhteista ja oman eletyn elämän vaikutuksista niihin(-kin). Twitterissä tuli pari vuotta sitten vastaan keskustelu, jossa oli käsitelty sitä, onko ihmiset ao. hetkellä parisuhteessa, miksi ei ja voisiko vielä joskus kuvitella olevansa. Keskustelu oli loistava ja sisälsi paljon tuttuja teemoja. Tutulta tuntui etenkin ajatukset siitä, miten oma elämä on niin sekaisin, ettei siihen voi ottaa ketään tai miten elämä on kolhinut niin paljon, että suhteeseen ryhtyminen vaatisi lähinnä ihmettä - ja toiselta osapuolelta todella paljon.

En (kai) voi ketään määrätä tai rajoittaa, mutta voin itse päättää siitä, miltä asiat musta tuntuu ja miten ne koen. Mun ei ainakaan enää tällä elämänkokemuksella tarvitse valehdella itselleni tai esittää itselleni pärjäävämpää kuin olenkaan, vaikka muille vielä jonkin verran varmasti joudunkin esittämään. Itselleni koitan kuitenkin sanoa, että mun tunteet on oikeutettuja. Usein myös perusteltuja.

Aiemmassa elämässä viina oli isona varjona kaiken takana. Aina joutui pelkäämään tuleeko toinen tilipäivänä töistä kotiin. Usein ei tullut ja sitten jännitettiinkin montako päivää reissu kestää ja meneekö taas koko tili. Usein meni. Pisin reissu oli 10 päivää ja se sattui olemaan toisen lapsen ristiäisten aikaan. Tästä reissusta tiedän sen verran, että yksi lasten isän kaveri oli koittanut saada häntä lähtemään kotiin, koska "sulla on siellä jotain tärkeää odottamassa". Eipä tehonnut kovin hyvin, mutta arvostin ko. kaverin ajatusta, kun siitä kuulin. Toista lasta olen ollut synnyttämässä yksin, koska lasten isä oli silloinkin baarissa. Kaikenlaista on tapahtunut ja jos tästä jotain olen oppinut niin sen, että päihdeongelma ja parisuhde / perhe ei ole hyvä yhdistelmä. Olenkin hiljattain sanonut useamman kerran, että olispa se elämänkokemus / tieto, mikä mulla tänään on, mutta saisinpa takaisin sen elämänvaiheen, kun olin 18-vuotias. Tekisin ihan toiset valinnat. Jos se olisi mahdollista, olisin ehkä nykyään hiukan ehjempi ihminen.