-->

tiistai 27. kesäkuuta 2017

"Kaikki ei näe pintaa syvemmäl"

Kirjoitin äsken vanhoja viestejä puhelimesta talteen, kun puhelin alkaa taas jumittaa.
Otsikon lause oli yhdessä viestissä. Viestissä, joka oli puhelimen pisimmässä ja eniten asiaa sisältävässä ketjussa. Viestejä henkilölle ja henkilöltä, jota ilman en varmaan olisi edes tässä.
Olisin jossain muussa pisteessä, en selvinnyt edes tällä tavalla.
Siltä ihmiseltä, joka joskus näitäkin tekstejä lukee ja tietää varmaan lähes kaikesta mitä tai ketä on tarkoitettu.
Siltä tyypiltä, joka tietää jo senkin, että yksi ihmissuhde tullaan täällä käsittelemään loppuun. Hän sai aiheesta viestin ennenkuin tuon edellisen postauksen kirjoitin.

Mietin toki sitäkin, että kun täällä joskus käy muitakin tuttuja ja perheenjäseniä lukemassa, niin onko tämä oikea paikka purkaa nämä asiat. Mutta ei oikein enää jäänyt vaihtoehtoa.
Kysyin sähköpostiosoitetta, ilmoitin kirjoittavani kirjettä ja olen lukuisia kertoja kysynyt voidaanko jutella, mutta kun sitä vastausta ei vaan tule.

Sain viestin, jossa luki, että olisihan meillä ollut mahdollisuus, mutta se vaan jotenkin meni ohi.
Se tuntuu kummalliselta. Miten mahdollisuus voi vaan mennä ohi, ei aitoa rakkautta voi tuhlata tai antaa sen vaan livetä käsistä. Voiko jollain olla sellaiseen varaa?

Nyt olen miettinyt paljon sitä, mitä olisi pitänyt tehdä tai sanoa.
Eräs toinen henkilö on sanonut, että ei usko asioita, joita olen kertonut elämästäni, koska ei ole kuullut, että kenelläkään olisi ollut sellaista.
Onneksi elämässäni on ystävä, jolle mikään ei ole sellaista, ettei sitä voisi uskoa. Kaikesta voi puhua, kaiken voi kertoa, eikä ystävä jätä eikä petä.

Mutta tosiaan, ehkä sitten sinäkin olet sellainen, joka ei voi uskoa, että jotain ei-aina-niin-idyllistä olisi olemassa. Enkä minä juurikaan aiemmin ole puhunut niistä asioista, jotka ehkä minun elämässäni oli toisin kuin sinun tai tuntemiesi ihmisten elämässä, koska se arki mitä jouduin elämään, oli mun arki, enkä sitä voinut muuttaa, ei ollut vaihtoehtoja, oli vain pakko.
Aina on ollut pakko. On joutunut oppimaan, selviytymään ja pärjäämään, koska milloinkaan ei ole ollut ketään, jota pyytää apuun.
On pitänyt tehdä itse.

Tästä olen viime aikoina puhunut aika paljon. En ole aina edes ymmärtänyt sitä, miten paljon olen joutunut oppimaan ja miten outoja tilanteita ratkomaan. Konkreettiseksi tämä asia tuli ensimmäisen kerran kun eräs nainen sanoi, että niin, sinulla ei ole isää, jolle voisit soittaa ja kysyä mistä saadaan peräkärry tai pakettiauto päiväksi lainaan.

Mutta minulla ei ollut myöskään äitiä, joka olisi sanonut, että hän voi ottaa lapset hoitoon illaksi tai viikonlopuksi. Minulla oli äiti, joka sanoi, että hän ei ole mikään ilmainen lapsenvahti, miksi juhlit aina ja miksi hankit lapsia, jos et niitä viitsi hoitaa. Sama äiti kuitenkin myös kiristi sillä, että minun on annettava hänen tavata lapsia juuri silloin kun hän haluaa. Minulla oli äiti, jota pelkäsin marraskuuhun 2013 asti ja oikeastaan vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin. "Mitä jos äiti suuttuu?"
Lasten isä ei tavannut lapsia *sanonko, no sanon* minut hylättyään.
Lasten isän vanhemmat eivät tapaa lapsia, toinen on nähnyt vanhemman lapsen kerran, toista ei koskaan. Toinen sentään molemmat muutaman kerran.

Mieluusti olisin lähtenyt syömään tai elokuviin tai ajelulle. Mutta tajusitko, että mulla ei ollut ketään, joka olisi tullut lapsenvahdiksi.
Miten me sitten koskaan nähtiin? No, sen tietää muutamat ihmiset. Mulle ne hetket oli tärkeitä. Ja luulen, että sait väärän kuvan asioista juuri siitä syystä, että se oli ainoa tapa edes joskus sua nähdä.
Sua on loukannut se, että et ollut osa arkea.
Joo, et ollut, mutta oliko se yksin mun syytä?
Ehdotitko joskus jotain?
Olen yrittänyt sanoa, että koska lasten elämässä oli välillä melko tuulista, niin en halunnut antaa heille mitään vääriä toiveita, en enempää pettymyksiä. En halunnut elää sellaista elämää, jossa ruokapöydässä on kuukauden välein uusi naama.
Ja nyt kun tätä ruokapöytää katson, niin suojelin kaikkea niin kovasti, että kaikki katosi.

Vaikka sanat ei täysin osukaan, niin sille on syynsä, miksi uusimmalla Vain Elämää -kaudella itku alkoi heti laulun alussa ja loppui vasta joskus kappaleen loputtua Irinan laulaman "Teippaa mut kasaan" kohdalla.

Kello on kohta puoli 2 yöllä. Tässäpä yöllinen purkaus, jota aamun valjetessa saatan katua. Ehkä en.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti