-->

tiistai 20. kesäkuuta 2017

"Sä et tiedä miltä musta tuntuu"

Mietin äsken edellistä postausta. Miten olisin voinut sille yhdelle ihmiselle aikoinaan edes kertoa mieleni haavoista ja arvista kun ehkä vasta nyt alan itse niistä tietää tarpeeksi.
Ja ehkä siksi nyt tuntuu tärkeältä saada sanoa asioita ja puhua ne ulos.
Selvittää asioita itselle ja myös sille toiselle.
En halua hänen ajattelevan, että leikin asioilla ja kaikki oli mulle vain peliä.

Tulin alle tunti sitten kotiin paikasta, jossa voin olla oma itseni, mutta silti salaan ja piilotan valtavan paljon. Autossa poskelle vieri kyynel kun olin taas palaamassa johonkin sellaiseen, jota muilta piilotan. Vain muutama ihminen tietää mitä mulle oikeasti kuuluu ja vielä harvempi tietää sen miltä musta tuntuu.
Pitää vaan jaksaa ja kestää. Pitää kannatella kaikkea ne hetket kun on jonkun kanssa, mutta ei totuus itseltä unohdu. Välillä eroan kaverista tuossa talon edessä, sanon moi ja jo siinä vaiheessa kun ovi sulkeutuu selän takana, tekisi mieli itkeä sitä miten yksin on.

Eilen tuli oltua rasittava ja ehkä turhan vaativa. Ehkä lopulta kuitenkin sitten niin suora, että sain vastineeksi yhden tekstiviestin. Sellaisen, jossa todetaan, että näitä asioita ei tarvitse nyt miettiä koska mahdollisuus meni joskus ohi ja nyt hän on onnellinen.
En ajattele noin. Ajattelen niin, että vaikka asiat nyt olisi miten, vanhojakin asioita voi käsitellä vuosien jälkeen, jotta saa rauhan.
Kunhan ei vaan jää epäselviä asioita, avoimia kysymyksiä vailla vastauksia.

Se vaan tuntuu olevan mun elämässä toistuva kuvio.
Kaikkien sellaisten ihmisten kohdalla, joilla olisi pitänyt olla merkitystä.
Äiti, lasten isä ja tämä kolmas henkilö.
Äsken kotimatkalla mietin kuuluuko tähän joukkoon myös mun isä, mutta sitten ajattelin, että ei, koska äidin papereista löytyi tietoja, joiden mukaan isä on yrittänyt edes jotain turvatakseen mulle hyvän elämän. Ei vaan onnistunut siinä.
Hyvä elämä, turvallinen lapsuus ja nuoruus, mahdollisuus aikuistua kasvamatta täysin kieroon.
Eihän muusta voi tietää sellainen, joka on kasvanut ydinperheessä, elänyt muuten täydellisessä, kliseisessä perheessä, paitsi perheessä ei ollut yhtä tyttöä ja yhtä poikaa.

Mutta nyt pyykätään nämä asiat loppuun. Kirjoitan tästä niin paljon kuin haluan ja niin kauan kuin siltä tuntuu. Jos ei synny dialogia, ehkä syntyy edes monologi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti