**

Eilisen ajattelun pohjalta on syntynyt lisää ajatuksia.
Aina oli kaksi naista, aina puheissa oli joku toinenkin.
Miten mun sitten olis pitänyt osata ajatella, että merkitsen jotain.
Muistan kun hän kertoi miten hänen kaverinsa tyttöystävä oli kysynyt, joko olemme yhdessä. Se tyttö, jolla oli pitkä nimi, josta käytettiin lyhyttä lempinimeä.
Hän oli sanonut, että ei.
Kuulin sen niin, että ei olla yhdessä, koska hän ei halua.

Oikeesti silloin piti hillitä itseään etten olisi rynnännyt sen tytön työpaikalle kysymään, että miksi hän oli sellaista kysynyt, tietääkö tai näkeekö hän jotain sellaista mitä minä en näe.
Tykkääkö se musta oikeesti.
Mutta en mennyt, koska eihän se nyt musta voi tykätä, siksihän me just ei olla yhdessä.
Näin ajattelin.
Ehkä vaan olis pitänyt mennä sen tytön töihin ja puhua.
Ehkä hän sitten olisi toiminut välittäjänä ja jotain olisi saatu aikaan.

********

Autossa oli vanha kirje, äidilleni kirjoitettu. Siinä hänen kummityttönsä purkaa monen sivun mitalta vihaansa, uhkaa ja raivoaa. Syyllistää ja syyttää.
Tajusin, että suvussa on sekaisin olevia ihmisiä monen haaran ja mutkan kautta.
Mikä onkaan sitten lopulta se tärkein sukupolvesta toiseen vaivaava asia, joka pitää saada katkeamaan.
Tai pitäisi.

Sukupolvesta ja sukuhaarasta toiseen ihmisiä, joita ei olla teipattu kasaan.

Samaan aikaan luen lehdestä juttua siitä, paljonko suomalaisella keskimäärin on tilillä rahaa ja miten pelkkä kädestä kiinni pitäminen on tärkeä läheisyyden muoto.

Raha ei onnea tuo, enkä ajattele sen edes helpottavan.
Kädestä voisi joku tulla pitämään.