Erikoinen raja

Yksin elänyt, perheetön sukulaismies kuoli joulukuun alussa.

Sanoin äidin kuoltua, että toista kertaa en samaa ruljanssia vie yksin läpi, vaan haluan apua perheeltäni. Paljon olen kuitenkin taas tehnyt asioita yksin.
On pakko, koska muuten kaikki jäisi hoitamatta.
Hyvä ystävä pitää yhteyttä ja huolehtii jaksamisestani ja tekee siitä havaintoja.
Kysyy olenko syönyt ja nukkunut ja kehuu kun olen syönyt "kunnon ruokaa".
Mutta muistaa myös tavalliset jutut, yhä kommentoidaan kirjoja, telkkariohjelmia ja tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä ja heidän kuulumisiaan.

Sukulaismiehen siunaus oli tammikuun alussa; tilaisuus piti pitää kaikille avoimena, koska sukulaismies oli koko kaupungin tuttu.
Muistotilaisuutta jännitettiin turhaan; ihmiset oli mukavia ja juustokakut onnistui.
Siunaustilaisuuden liikuttavin vieras oli sukulaismiehen pitkäaikainen naapuri, lapsuuden kaveri
joka tuli itku silmässä ja lähti itku silmässä. Ja kutsui meidät kylään.

Sukulaismiehen asunnon tyhjentäminen on aloitettu, mutta urakka on iso ja auttamaan tulossa ollut henkilö mursi jalkansa pari viikkoa sitten.
Eipä jalka kipsissä kannakaan piironkeja ja sohvia peräkärryyn. Ja minä en osaa peruuttaa peräkärryn kanssa enkä kiristää kuormaliinoja...
Kotona käydessäni naapuri kyseli montako reissua vielä teet asunnon tyhjentämisen merkeissä ja vastasin, että monta, kirjoja asunnolla on enää 800 kpl, aloittaessa niitä oli reilut tuhat.

Olen nytkin reilun 100 km:n päässä kotoa ja viimeksi eilen laitoin kaverille sähköpostia siitä, miten en kestä ihmisten ihanuutta täällä.
Pari kuukautta sitten lähes kaikki olivat vieraita, mutta nyt tänne tullessa kynnyksellä odotti kirje alakerran naapurilta ja eilen hän toi omenapiirakkaa.
Ja on luvannut auttaa jos tarvitaan siivousapua. Eilen hän lupasi, että vaihdetaan numerot ja pidetään yhteyttä, vaikka tämä asunto jossain vaiheessa myydäänkin.
Kun huomasin, että kamera jäi kotiin enkä voikaan tehdä suunniteltuja myynti-ilmoituksia, yläkerran naapurit lainasivat noin vain digikameraa useammaksi päiväksi.
Ja ovat jo kuukausi sitten antaneet puhelinnumeronsa ja sanoneet, että pyydä apua jos tarvitset.
Kirjoja myin henkilölle, joka kävi toisenkin kerran ostoksilla ja tulee vielä uudestaan. Todennäköisesti tämäkin yhteys säilyy jollain tasolla myöhemminkin.

Kaupassa käydessäni tapaan ihmisiä, jotka ovat olleet samassa koulussa äitini ja nyt menehtyneen sukulaismiehen kanssa.
Pappi tunsi pappani ja hänen isällään on ollut jonkin aikaa yhteinen yritys pappani kanssa.
Yhteyksiä ja yhteisiä tuttuja löytyy ja tarinoita ja muistoja jaetaan.

Mietin miten olen täällä parissa kuukaudessa verkostoitunut ja saanut uusia kavereita ja vilpittömiä avuntarjouksia.
Olen asunut samassa talossa 19 vuotta ja yhden kerran koko aikana naapuri on tarjonnut apua.
Miten paljon vaikuttaa kaupungin eteläisempi sijainti, miten paljon muut syyt.
Kotona on usein tunne siitä, että on asioiden kanssa aivan yksin ja usein huoli siitä, miten asiat järjestyy.
Täällä on tunne siitä, että vaikka asiat on ahdistavia, ne varmasti järjestyy jotenkin ja apua on oikeasti saatavilla.
Ystäväni sanoi, että kohdalleni sattuu erikoisia tapaamisia siitä syystä, että uskallan puhua vieraille ihmisille, mutta en usko sen olevan ainoa syy. Täällä ihmiset on erilaisia.
Kotikaupungissa pitkäaikaiset kaverit ei vastaa viesteihin, oman perheen kanssa ei voi sopia mitään kun loppujen lopuksi kuulemma mitään ei oltukaan sovittu ja sitten on niitä ihmisiä, joille "ensi viikolla" ei milloinkaan koita.
Kun kerroin että sukulainen on kuollut, en saanut osanottoviestiä ja uuden vuoden toivotuksiin ei vastattu.
 Olenko muka itse kotona erilainen kuin täällä, vai mistä tämä ihmisten erilaisuus johtuu.

Ainakin tänään voin luottaa siihen, että apua on saatavilla.