Kohtasin pari päivää sitten yöllisellä kävelyllä kaverin, jonka kanssa pysähdyin juttelemaan. Sanoin päätyväni toisinaan itseni kannalta haitallisiin ihmissuhteisiin, joissa olen liian kiltti. Uhraudun enkä aseta omia rajojani niin, että toiselle olisi selvää miten minua voi kohdella. Olen ollut aina se, joka ei kelpaa ja joutuu hakemaan hyväksyntää miellyttämällä ja vaientamalla omaa tahtoaan enkä ole vieläkään päässyt tästä eroon, tapa on minussa tiukassa. Annan ihmisten kävellä ylitseni ja kun minuun sattuu, koitan puolustautua, mutta joudun alistumaan muiden tahtoon.
Olen usein aivan liian kiltti, vaikka osaan olla inhottavakin. Olen joutunut aina pärjäämään monenlaisissa tilanteissa yksin, joten tämä selviytymismalli taitaa toteutua myös parisuhteissani. Autan muita, nykyään enemmän konkreettisella tasolla enkä ole enää niin huijattavissa / hyväuskoinen kuin joskus olin, mutta koitan auttaa myös keskustelemalla ja tässä näkyy jonkin verran ammatillinen koulutukseni, vaikkakaan toinen osapuoli ei sitä aina ymmärtäisi.
Aiemmin olen varmaan ollut sitä tyyppiä, joka ajattelee hoitavansa muiden ongelmat kuntoon, mutta enää en toimi samalla tavalla. Toki elämänkokemus ja koulutus tuovat ymmärrystä monenlaisista asioista, mutta vaikka varmaan toivoisin, että voisin muita ihmisiä pelastaa, en pyri siihen enää ainakaan niin aktiivisesti kuin parikymmentä vuotta sitten.
Mutta tosiaan, olen liian kiltti ja edelleen toistuu se vanha malli, jossa ajattelen, että kun minä olen kiltti, niin minunkin vuoroni tulee. "Kun minä autan ja toinen huomaa antamani avun määrän, saan myös itse apua." On ollut hämmentävää huomata, ettei näin ole, vaikka tässä suhteessa ollaan lähdetty luomaan yhteisiä reunaehtoja ja yksi kohta oli se, että saan apua toisinaan. Harvoin edes pyydän apua, mutta joskus tulee seinä vastaan, eikä yksin pärjää. Tai sitten joku asia on sellainen, josta itsellä ei ole riittävästi tietoa ja siksi kaipaa neuvoja toiselta henkilöltä.
Luulin, että olen muuttunut sen verran, etten enää joutuisi tilanteeseen, jossa minua kohdellaan huonosti ja jossa tunteitani mitätöidään ja yrityksiäni keskustella parisuhteen asioista kutsutaan "paskaksi".
Uhraudun, olen liian kiltti ja tämän myötä uuvutan itseni.
Hätäännyn, kun tajuan, että minun vuoroani ei tullutkaan, en ansainnutkaan jostain kumman syystä apua tai hyvää kohtelua. Tällöin syntyy mekanismi, jossa koitan varmistella omaa arvoani ja saada toiselta osapuolelta vastauksen kysymyksiin: "Enkö minä ole minkään arvoinen? Ansaitsenko todella näin huonoa kohtelua? Miksi minun tunteitani ja ajatuksiani mitätöidään?" Kuten arvata saattaa, en ole vastausten arvoinen ja näin ollen haitallinen, tuhoava kehä jatkuu.
Sitä en ymmärrä mikä saa toisen osapuolen käyttäytymään tällä tavalla, koska paha ja perusilkeä ihminen hän ei ole. En tiedä onko kyse siitä, että asioista on vaikea puhua suoraan ja rehellisesti vai onko kyse siitä, että aina pitäisi olla mukavaa ja kivaa ja kaikki ikävämmät asiat pitäisi piilottaa. Olen monta kertaa sanonut, että kun joku ikävältä tuntuva asia keskustellaan auki ja saavutetaan yhteisymmärrys, asia on jatkossa molempien kannalta helpompi.
Siitä voisin olla itsessäni pettynyt, etten ilmeisesti olekaan oppinut eletystä elämästä riittävästi, mutta puolustaudun sillä, että tässä suhteessa käytiin alussa todella pitkiä keskusteluja ja mielestäni yhteiset periaatteet on tuolloin sovittu.
Olen saanut kritiikkiä siitä, että minun kanssani ei huvita olla tekemisissä, kun olen "tuollainen". Kommentti tulee toiselta osapuolelta, joka kuitenkin tahtoo olla melko sokea tai ymmärtämätön omien tekojensa ja puheidensa vaikutuksista kokonaisuuteen.
Olimme sopineet erään hänen oman reissunsa aikana, että hän soittaa minulle. Näin sovittiin, jotta yhteys säilyisi reissun aikana eikä minulle tulisi hylkäämiskokemusta, koska tässä suhteessa on tapana se, että toinen osapuoli reissaa ja touhuaa ilman minua. Sovittua puhelua ei kuitenkaan tullut. Toinen osapuoli ei kuitenkaan ole ottanut vastuuta asiasta, vaan on hermostunut sen vuoksi, että minä hermostuin siitä, kun sovittua puhelua ei tullutkaan. Näin tapahtuu usein, toinen osapuoli tekee väärin, mutta suuttuu minulle, jos kerron mikä minua loukkasi tai satutti.
Kun koitin pyytää pidempää yhdessäoloa sukulaisen kuoleman jälkeen ja tuli ilmi, että viina menee minun edelleni, totesin ärtyneenä: "Viina on pilannut tässä suhteessa paljon". Sain vastauksen: "Niin sinäkin olemalla oma itsesi".
Olen myös kuullut olevani niin ärsyttävä, että syy elämässäni joskus keskeisessä roolissa olleen henkilön itsemurhaan oli se, että olin varmaan silloin jo näin ärsyttävä. Ikäväkseni voin todeta, että kyseinen itsemurha tapahtui sellaisena ajankohtana, jolloin olimme viimeksi olleet tekemisissä keskenämme kymmenen vuotta aiemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti