Olen eilen istunut ventovieraan ihmisen autossa erään erikoisen tapahtumaketjun seurauksena. Olen itkenyt ja sanonut itkun lomassa tuolle ventovieraalle ihmiselle: "Minulla on mies joka juo vähän liikaa."
Erikoinen tapahtumaketju oli todellakin erikoinen, mutta tuo ventovieras ihminen sanoi minulle, että naamasta näkee etten valehtele tai koita huijata. Mietin kotona, että kunpa sen näkisi joku muukin. Sellainen, jonka se pitäisi nähdä.
T:lle on ollut suhteen alusta asti tärkeää, että sovitut asiat pidetään. Välillä vaan tuntuu, ettei se toimi molempiin suuntiin. Minun pitää olla luotettava ja pitää sopimuksista kiinni, T:n ei. Olen viikonloppuna tullut pitkäaikaisen kaverin vedättämäksi tavalla, jota tuskin koskaan tullaan selvittämään ja lopputulos on se, että ko. kaveri vetäytyy vastuusta - siitä, mikä oli hänen tekojensa seurausta - ja minulle jää paha mieli pitkäksi aikaa. Toki pitää jatkossa pohtia minkä verran ko. ihmiseen voi luottaa.
Lisäksi viikonloppuna henkilö, joka kertoi hiljattain pitävänsä itseään muita älykkäämpänä, teki taas yhden ehkäpä jo tutuksi tulleista tempuistaan ja olen jälkikäteen pohtinut, että olisin tuossa tilanteessa tullut todennäköisesti huijatuksi. Kaksi ikävää kokemusta muutaman päivän sisällä tähän muutenkin vaikeaan tilanteeseen.
T ei tiedä näistä sattumuksista mitään, koska ei ole ottanut yhteyttä. Eikä hänelle saa soittaa kun hän juo. Tai kun hänen täytyy olla rauhassa. Tai mitä ikinä. Mutta ei hän koskaan ilmoita, milloin on se hetki, kun saa puhua. Sivusin tätä jo aiemmin, mutta minun pitäisi siis aina olla se, joka ottaa yhteyttä ja minun pitäisi myös olla se, joka automaattisesti tietää, milloin ei saa ottaa yhteyttä. Oikea hetki pitää tunnistaa aina; nyt ei saa soittaa, nyt saa soittaa. Liian hankalaa.
Työmatkan aikana puhutuista puheluista oli viimeksi argumentointia kun olin T:n kanssa yhteyksissä. Sanoin, että nopea puhelu onnistuu, kun kaikki muut asiat ovat suunnilleen kunnossa. Viiden minuutin puhelu on se, jossa kerrataan kauppalista tai sovitaan siitä, moneltako nähdään ja missä. Mutta jotta tuollainen asia voidaan sopia nopeasti, on ensin pitänyt käydä se pidempi keskustelu, eikä se välttämättä ole 20 minuutin puhelu - aika, joka T:llä menee työmatkaan. No, näihin argumentteihin T ei vastannut minulle mitään.
T viestitti, että minun pitää puhua hänen kanssa mukavista asioista. Hankala vaade, koska vaikeita asioita on paljon puhumatta ja ne pitäisi puhua, jotta jatkossa sitten olisi enemmän mukavia asioita. Hankalaa myös siksi, että T on tosiaan rajannut sen, kuka saa soittaa ja milloin ja myös sen, kuinka monta minuuttia asioista saa puhua. Ja vaikka soittaisin, oli asia kiva tai ei-niin-kiva, hän voi jättää vastaamatta eikä yleensä myöskään soita takaisin.
Tällä hetkellä en pysty käyttämään kommunikointiin erästä sellaista kanavaa, jota olen aiemmin käyttänyt paljon, mutta T ei tiedä siitäkään asiasta mitään, koska ei ole soittanut tms. Olen nyt kerännyt listan asioista, jotka T:lle pitää kertoa; aina kun jotain sattuu, kirjaan listaan. Sitä en tiedä, milloin minulla on oikeus puhua tai milloin minuun otetaan yhteyttä. Listalla on myös yksi todella vaikea viime viikolla tapahtunut asia, sellainen, joka edelleen ahdistaa.
Mietin eilen sitä, että istuin tosiaan ventovieraan ihmisen autossa ja kerroin hänelle itkien miehestä, joka juo liikaa. Miehestä, joka voisi tälläkin hetkellä olla mun vieressä. Miehestä, joka lupasi, että heinä- ja elokuun aikana voidaan vielä tehdä kesäjuttuja. Heinäkuu on takanapäin, nähtiin kymmenenä päivänä, joista kolme oli puolikkaita päiviä ja tekemiset oli reissu keskustaan ja retki uimaan x 3. T oli noista päivistä useampana töissä, varsinaista vapaata oli vain 2,5 päivää noista kymmenestä. Eli ihan hirveästi en T:n aikaa heinäkuussa saanut.
Mietin sitä, kun T ajattelee, että elämän pitää olla helppoa ja mukavaa ja hän ei halua, että hänen tekojensa ikävistä seurauksista / vaikutuksista puhutaan. Hänen ei tarvitse pahoitella tai näyttää katumusta. Hän voi tehdä toiselle ikävän tempun, mutta toinen ei saa sanoa miltä se tuntui. Jos kertoo miltä teko ja sen seuraukset tuntui, T suuttuu. Suuttumisesta seuraa kosto / rangaistus. Olen sanonut hänelle muutaman kerran, että en saa näyttää sitä kipua, joka minulle ikävistä teoista aiheutuu. En saa surra, en saa pettyä. T hylkää, ei pidä lupausta yhteisestä ajasta, naureskelee vain jälkikäteen, että enhän minä oikeastaan mitään lupausta rikkonut, koska aikataulua ei oltu sovittu. Minä istun hylättynä kotona ja teen suunnitelmia sellaisten ikävien asioiden varalle, joista T:lle olen usein puhunut - mutta onko hän välittänyt, eipä juuri. Olen sanonut T:lle, että kun hän lähtee kostamaan ja ilmoittaa, ettei halua puhua tai ei halua nähdä minua, niin hän ei voi tuudittautua siihen, että minulla on kotona yksin kivaa. Hänellä saattaa olla kivaa kun on "rauhassa" ja toteuttaa itseään, mutta ei hän näe sitä kärsimystä, mikä minulla samaan aikaan on. Ei hän näe niitä kyyneleitä tai lamaannusta. Ja kun hän ei sitä näe, hän ilmeisesti välttyy sitä miettimästä ja asiaa käsittelemästä. Ja sitten minä istun ventovieraan ihmisen autossa ja itken. Itken surua, sitä, miten pahalta tuntuu. Eikä T tiedä siitä mitään.
T vaatii usein, että minun on oltava kiltti. En tiedä onko hän koskaan tullut pohtineeksi sitä, että jos joku kohtelisi häntä samalla tavalla kuin hän minua, jaksaisiko hän olla kiltti. Edes niin kiltti, mitä minä olen ollut. T ilmoitti, että suhde ei toimi, koska kumpikaan ei anna periksi. Olen muutamaan otteeseen kysynyt, miten hän ajattelee minun voivan antaa enää enempää periksi. Vastausta en ole saanut. Parisuhde ei ole mikään kilpailu, missä kilpaillaan siitä, miten toiselle voi aiheuttaa mahdollisimman paljon ikäviä tunteita ja pahaa oloa. Ainakaan minä en ajattele niin. Päinvastoin, sen pitäisi olla luottamukseen ja hyvään tahtoon perustuva, läheinen ja intiimi suhde. Sellainen, jossa välitetään siitä, mitä toiselle kuuluu ja koitetaan tehdä toisen tietä helpommaksi, molemminpuolin kunnioittaen, arvostaen ja toista tukien. Vastavuoroisesti, tarpeen mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti