Heräsin todella ahdistuneena, liian lyhyiden yöunien jälkeen. Pohdin mitä tekisin, mitä kaikkea kirjoittaisin tänne, olen miettinyt sitä, että kuukausittaisia muisteluja suhteen ajalta pitäisi jatkaa ja olen miettinyt myös sitä, kirjoitanko tänne niistä asioista, joista T ei ole minun antanut suhteen aikana puhua. Mutta edelleen pelottaa se, miten huonoon kuntoon menen itse. Vaikka paljon muistankin erinäisistä vaiheista suhteen ajalta, onko mieli kuitenkin jollain tasolla ollut armollinen ja palautuisiko muistoja kirjatessa (kalenteri, tekstarit ja sähköpostit taustamateriaalina) liian ikäviä asioita mieleen.
Eilen tuli täyteen 31 päivää puhumatta ja näkemättä T:n kanssa. Tyttäreni sanoi viime viikolla, että ei T laske päiviä tuolla tavalla. Tiedän sen itsekin, mutta eikö hän havahdu edes siihen, että viimeksi kun näimme, oli kesä, oli lämmintä ja meidän piti vielä tehdä kesäreissuja, mutta nyt on jo syksy. Olen pohtinut jo sitä, että huomaako hän edes jossain vaiheessa, että onkin talvi, emmekä ole nähneet moneen kuukauteen.
Pelkään sitä, mitä hän tekee yksin ollessaan, miten paljon hän tekee muiden kanssa asioita, joita on luvannut tehdä minun kanssani. Pelkään sitä, eikö hän ajattele lainkaan minun tunteitani tai minun vointiani, ja pystyykö hän itse samaan aikaan antamaan kavereilleen ja suvulleen sen vaikutelman, että kaikki on hyvin ja hänellä menee ihan kivasti. Pelkään sitä, että hän todellakin suhtautuu niin, että hänellä on nyt mukavaa ja kivaa ja helppoa. Ja ahdistun siitä, että hän todennäköisesti myös ajattelee niin. Jos jossain vaiheessa päädymme jonkinlaiseen kontaktiin, tiedän jo aiemmasta kokemuksesta, että hän sanoo: "Tuossa olikin monta kuukautta rauhallista".
Asioista ei puhuta, asioita ei käsitellä, minulla ei saa olla tunteita. Tai saa, hyviä ja lämpimällä tavalla hänelle osoitettavia tunteita. Läheisyyttä ja rakkautta. Mutta kun asiat eivät vaan toimi noin. Ei ikävät asiat katoa, vaikka niitä miten piilottaisi maton alle.
Pelkään sitä, että romahdan pahemmin kuin aikoihin. Se on todella pelottava ja ahdistava tunne. Koitan jo keksiä keinoja, jotka turruttaisivat edes hetkeksi suurinta ahdistusta, itkuisuutta, taantumista. Pelkään Miki Liukkosen kohtaloa; jos joutuisin vaikkapa osastohoitoon, palaisinko tyhjään kotiin, joka on kuitenkin täynnä sitä samaa ahdistusta ja muistoja, samaa hiljaisuutta, sitä, että kukaan ei ole aikoihin kysynyt: "Mitä sulle kuuluu, mitä toivot, miten voisin sua auttaa?" En saa pyytää tai toivoa mitään. En ole oikein koskaan saanut ja nyt piti olla toisin. T on luvannut auttaa. Hän on sanonut, ettei minun tarvitse jaksaa kaikkea yksin.
Olen luullut, että hän tuntee minut ja on tutustunut elämänhistoriaani riittävästi. Olen selittänyt hänelle toimintamekanismejani ja käytösmallejani. Olen luullut, että hän on ymmärtänyt sen, mitä olen kertonut. Ilmeisesti niin ei olekaan. Olen nyt alkanut pohtia, että onko hän kuunnellut minua lainkaan. Minulle luontainen tapa käsitellä asioita on kirjoittaminen. Silloin, kun on tuntunut, että T ei kuuntele riittävästi, olen kirjoittanut hänelle. Silloin olen myös avoimemmin uskaltanut itse kertoa hankalista asioista ja käyttää enemmän "oikeita termejä". Nyt alkaa tuntua siltä, että T ei ole lukenut tärkeimpiä asioita ja jos on, ei ole paneutunut lukemaansa, ei ole halunnut kuulla / nähdä minua sellaisena kuin olen.
Hän on varmaan myös tulkinnut jotain kirjoittamiani asioita niin, että valitan ja olen vihainen, vaikka suurin osa asioista on kirjoitettu ahdistuneena, surullisena ja usein samalla itkien. Olen kertonut asioista, jotka minusta ovat huonosti ja joihin toivoisin parannusta. T on kokenut, että haluan tapella. Olen viime aikoina sanonut hänelle, että joskus voi kysyä tarkentavia kysymyksiä ja varmistaa, että on ymmärtänyt toisen sanoman oikein. Tätä ei ole tapahtunut.
Pelkään oman vointini puolesta tällä hetkellä todella paljon. Aiemman historiani perusteella tunnistan asioita itsessäni melko hyvin ja nyt on asiat aika huonosti. Koitan sinnitellä kotona ja huolehtia kodista edes jonkin verran, mutta samalla on se tunne, että mitään motivaatiota siihen ei ole, koska tulen jäämään yksin ja hylätyksi taas uudestaan.
Suurin pelkoni on se, että luisun takaisin siihen tilanteeseen, jossa olin n. 10 v sitten ja joka päättyi tuossa muutama vuosi sitten - tai ei päättynyt, mutta vointi parani huomattavasti. Pelkään sitä tilannetta, jossa jo kerran olen elänyt. Poistin läppäriltä vanhoja kuvia ja löysin samalla lisää sellaisia kuvia, joissa näkyy se, missä kunnossa tämä ns. koti on joskus ollut. Vielä 3-4 vuotta sitten on otettu todella pahoja kuvia kodin kaaoksesta. En ymmärrä miten siitä tilanteesta olen noussut. En ymmärrä miten olen sen tehnyt, millä voimavaroilla. Totta on kuitenkin se, että olen tehnyt sen käytännössä täysin yksin. En ole saanut siivousapua, sosiaalitoimi on muutaman kerran vuosien varrella ollut tilanteesta tietoinen, mutta apua ei olla annettu. Yhteiskunnan turvaverkot ovatkin asiaa erikseen - on valetta, että apua saa kun sitä tarvitsee.
Kuka sitä sitten arvostaisi, että olen tehnyt valtavan työn ihan yksin. Kuka ymmärtäisi, että ei ehkä itse vastaavassa tilanteessa jaksaisi toimia, mutta vaikka minäkään en ole juurikaan jaksanut, muutosta on tapahtunut. Kuka sanoisi, että olet pärjännyt olosuhteisiin nähden hienosti. Kuka sanoisi, että sinäkin saat joskus olla heikko ja ansaitset apua muilta.
* * * * * * * * *
Pelkään tällä hetkellä todella paljon ja montaa asiaa. T ei laske aikaa eteenpäin eikä taaksepäin, mutta minä lasken. Aika pian on tulossa yksi sellainen asia, joka ei saisi tuhoutua. Pahalta näyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti